Raulo: Elämän perusyksikkö ei ole geeni, yksilö tai ryhmä, vaan sitä kannattaa etsiä harmoniasta
Ihmiskunnan toimintaa ei voi todella ymmärtää vain ihmisiä ymmärtämällä, on ymmärrettävä myös ihmisten välisiä sointuja, yhteisöjen harmoniaa.
Joka maanantai juoksen Oxfordin sokkeloisten kujien halki hikipäissäni, jotta ehtisin eläintieteellisen tiedekunnan viikkoseminaarista New Collegen iltahartauteen kuoroa kuuntelemaan. Matkaa on linnuntietä alle puoli kilometriä, mutta Oxfordia ei ole tehty lintujen mitoilla, joten saan jolkottaa kalkkikivimuurien labyrintissa aika tovin ja olen silti aina myöhässä.
Viimeksi seminaarissa vanha ystäväni Scott Gilbert puhui muurahaisista ja lehmän vatsasta ja siitä mikä oikeastaan on elämän yksikkö: geeni, solu, yksilö, ryhmä vai kenties laji. ”Mikään näistä yksiköistä ei merkitse mitään ilman toisia”, väittää Scott. ”Emme ole koskaan yksin. Emme soluina, emme yksilöinä emmekä lajeina. Ehkä elämällä ei ole mitään oikeasti erillisiä yksiköitä.”
En usko, että Bachin sanoma oli vain G-G-B-A-D-C-B-A.
Joka tapauksessa tunnen itseni vahvasti yksilöksi, kun koetan paheksuvien katseiden alla hiippailla kappeliin kesken jo alkaneen iltahartauden. Häpeä katoaa, kun poikakuoro alkaa laulaa. Ei ole mitään kauniimpaa kuin hyvä kuoromusiikki, mietin, ja jään kuuntelemaan Bachin uskomattomia harmonioita.
Ehkäpä elämän rakennekin on eräänlainen harmonia. Kuten yksittäiset nuotit eivät ole mitenkään erityisiä, niiden yhteinen sointi voi olla äärettömän kaunista tai äärettömän rumaa (niin kuin modernissa ranskalaisessa urkumusiikissa). Samoin meidänkin sisäinen koodimme koostuu merkityksettömistä yksiköistä, DNA:n emäspareista ja niiden muodostamista geeneistä, mutta geenien yhteissoitto on meidän olemuksemme musiikkia. Se on joko harmoninen tai riitasointuinen, klassinen tai moderni, ja ennen kaikkea makuasia. Kaikilla meillä on samat nuotit käytössämme, mutta kappaleemme on eri. Pelkkä geenisekvenssi, ATGGCATTATGA ja niin edelleen, ei kerro paljoa siitä kuka olen.
Jos ihminen on geenien musiikkia, voiko yhteiskunta olla ihmisnuottien sinfonia? Ehkä yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan toimintaa ei voi todella ymmärtää vain ihmisiä ymmärtämällä, on ymmärrettävä myös ihmisten välisiä sointuja, yhteisöjen harmoniaa.
Musiikki on ihmisen kielistä kaikkein kokonaisvaltaisin, se ei keskity yksityiskohtiin vaan suuriin holistisiin kokonaisuuksiin, ja siksi sen avulla voidaan kuvata valtavan monimutkaisia ilmiöitä, kuten tunteita. Iltahartauden lopuksi itken samoja kyyneliä kuin satoja vuosia sitten elänyt säveltäjä. Enkä usko, että Bachin sanoma oli vain G-G-B-A-D-C-B-A.
Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Raulo: Ehkä muurit, passit ja lukot ovat vain pelon kuurankukkia, krumeluureja tunnehippusen ympärillä
PuheenvuorotKun vanha pummi kertoi pubissa koiristaan, Aura Raulo ihmetteli, miksi oli äsken pelännyt.
Raulo: Ihminen luottaa muihin kuin banaanikärpänen
Puheenvuorot