Raulo: Pulu ja minä ymmärrämme eri asioita, mutta olemme toisiimme sidotut
Eläimet ovat kuin serkkuja, joita emme tunne. Sama tuttuuden ja vierauden tasapaino on myös ihmisten välillä.
Kun muutin pois kotoa, sain äidiltä kesäkurpitsan taimen ja c-kasetin, jossa kaksivuotias minä esittää tulkinnan kisu-sisu-visu-misu, neljä kissan poikaa -kappaleesta. Olin pienestä asti rakastanut kaikkia eläimiä sydämeni pohjasta, pörröisten kissanpoikien ja komeiden heppojen lisäksi Ii-Iilimatoa, Seppo Hämähäkkiä ja Tahvo Taimenta. Kun isovanhempien kissa raapaisi poskesta rutistaessani sitä tai Kolmen sepän patsaalla paijaamani pulu nokkaisi käteen, äiti joutui selittämään, että kaikki eläimet eivät ymmärrä rakkaudenosoituksiani.
Koitin opetella pulujen kieltä ja puhua kissoille selkosuomea, mutta pian jouduin toteamaan, että eläimet eivät ymmärtäneet kaikkia aatoksiani. Päättelin, että jos on olemassa asioita, joita minä ymmärrän, mutta pulu ei, on oltava myös asioita, joita pulu ymmärtää, mutta minä en. Edessäni avautui valtava mysteerien maisema, kokonaisia maailmoja, joista en tiedä mitään!
Toiseuden kokemus voi olla vahvasti hengellinen asia. Kun raivaa tilaa myöntää, että ne asiat, joita emme ymmärrä, ovat silti olemassa, elämä avartuu. Tyhjä tila tietoisuuden rajamailla vaikuttaa arkisten asioiden mittakaavaan, samalla tavalla kuin merenrantakaupungeissa on aina rajalla olemisen tunnelma. Ja tietämättömyyden joutomaa on se maa, jossa Jumala puhuu.
Kaikkein rakkaimmatkin läheisemme ovat lopulta kuin meren takaisia saaria, joiden sisäisen maailman rikkautta voimme vain arvailla.
Nyt aikuisena havahdun usein katsomaan jokaista hiirtä tai kärpästä täynnä kunnioitusta ja sanon yhä mielessäni ”Minä en tunne sinua”. Eläimet ovat kuin serkkuja, meillä on samat esiäidit ja lähtökohdat, mutta olemme kasvaneet eri teitä, ratkaisseet ongelmia eri tavalla ja luoneet omat tapamme olla. Sama tuttuuden ja vierauden tasapaino on myös ihmisten välisen kunnioituksen ydin. Kaikkein rakkaimmatkin läheisemme ovat lopulta kuin meren takaisia saaria, joiden sisäisen maailman rikkautta voimme vain arvailla.
Vaikka me maapallon olennot emme aina ymmärrä toisiamme, olemme sidottu yhteen niin tiiviisti, että tuskin erotamme itseämme toisistamme. Luonto on täynnä symbiooseja: Aivan kuin sienet ja puut suomen metsissä ovat riippuvaisia toisistaan, ei ihminenkään olisi mitään ilman meidät maailman ääriin kantanutta hevosta tai sisällämme elävää Lactobacillus-bakteeria. Nämä symbioosit siirtyvät sukupolvelta toiselle, samoin kuin aatteet ja arvot. Ennen isät varasivat parhaat hevoset pojilleen, ja äidit laittoivat siemenperunat nuoren morsiamen mukaan. Bakteereista tärkeimmät tulevat yhä vanhemmiltamme: Sisäiset maitohappobakteerimme saamme syntymässä äidiltä ja toisinaan vielä kelpo leipäjuuret mukaan kotoa pois muuttaessa. Näin yksi ihmissukupolvi kätkee sisäänsä myös bakteerisukupolven.
Kun nuori lehdenleikkaajamuurahaiskuningatar on lähdössä pesästä morsiuslennolle, äitikuningatar laittaa nuoren neidon reidessä olevaan pussiin pienen palasen muurahaispesän sisällä elävää sientä. Tämä on sieni, joka ei voi kasvaa missään muualla kuin muurahaispesässä. Sitä lehdenleikkaajamuurahaiset viljelevät, vaalivat ja syövät, ja sille ne kantavat lehdenpalasia kasvualustaksi. Kun nuori kuningatar perustaa oman pesän, on sillä äidiltä saatu sienen juuri mukanaan, ja sillä se voi kasvattaa ja ruokkia koko tulevan yhteiskuntansa.
Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Raulo: Kun yrität ajatella kuin poni tai kuusi, olet lähempänä pyhää
PuheenvuorotVaikka emme koskaan tavoita heinän tai kissan kokemuksia elämästä, on toiseuden tunnistaminen itsessään hengellinen asia.
Raulo: Kerran kaikki katoaa avaruuden mustaan syleilyyn, mutta tänään näin kottaraisparven
Kolumnisti Puheenvuorot