Raulo: Kerran kaikki katoaa avaruuden mustaan syleilyyn, mutta tänään näin kottaraisparven
Usko huomiseen, toivo paremmasta ja rakkaus elämään kannattaa, jos voi rakastaa yhtä kottaraista.
Istun junassa ja katson ikkunasta kirpeän syyspäivän himmenevää valoa. Pellot kylpevät hiljaisessa ajan virrassa ja kottaraisparvi tanssii taivaalla kuin musta huntu.
Olen innoissani kottaraisista. Niiden liikkeiden synkroniassa on taikaa! Lintujen ja kalojen parviälyä tutkivat biologit ovat yhä täynnä ihmetystä: kukaan ei tiedä, miten kaikki silliparven sillit pystyvät kääntymään vasemmalle tismalleen samalla sekunnilla, nopeammin kuin voisi uskoa minkään viestin liikkuvan. Sillit ja kottaraiset ovat ilmeisesti hyviä kuuntelemaan.
Täynnä syksyn iloa soittelen kavereille koto-Suomeen ja kerron kottaraishavainnosta. Kaikki tutut ovat syysmasennuksen vallassa ja miettivät vain maailmanloppua, isäsuhdekriisiä, identiteettikriisiä ja ympäristökatastrofia.
”Kohta ei ole enää kottaraisiakaan” huokaa toivottomuuden kourissa näivettyvä taiteilijaystävä.
Hermostun. Toivottomuus on tunteista teeskennellyin. Sen ytimessä on nimenomaan lamaannuttava toivo. Olisipa jokin ratkaisu jolla maailman voisi pelastaa, kertaheitolla ja totaalisesti. Sitten ei tarvitsisi enää murehtia ja voisi rauhassa mennä katsomaan matsia ikuisiksi ajoiksi. Tai tulisipa edes varmuus maailmanlopusta niin voisi luopua toivosta ja mennä rauhassa katsomaan matsia ainakin siihen maailmanloppuun asti.
Kristinusko on osaltaan vahvistanut toisaalta maailmanlopun odottamisen ja toisaalta pelastustoivon tarinoita. Toivo on auttanut ihmisiä kestämään keskitysleirien kauhut, mutta myös lamaannuttanut kansakuntia sulkemaan silmänsä nykyhetken ongelmilta. Kun mitätöi nykyhetken arvon, ei tarvitse kohdata vaikeita ja ristiriitaisia totuuksia ympärillämme, ei tarvitse taistella eikä luopua.
Ympäristöämme ei uhkaa valtava Hollywood-katastrofi vaan pienten välinpitämättömyyksien hidas näiverrys.
No, kaikille lamaannuttavasta toivosta kärsiville tiedoksi, että jonain päivänä kaikki on loppuu. Ei pelkästään sinun osaltasi vaan kaikkien osalta. Maailma ja elämä ja kaikki mitä rakastamme katoaa avaruuden mustaan syleilyyn. Mutta ennen kuin lähdetään matsia katsomaan, haluan jakaa kanssanne tämän: tänään näin kottaraisparven taivaalla! Se oli niin hieno, etten osaa kuvailla. Ajattelin, että usko huomiseen, toivo paremmasta ja rakkaus elämään kannattaa, jos voi rakastaa yhtä kottaraista, suojella yhden linnun oikeutta elämään. Yhdessä voimme ehkä suojella koko parvea tai ainakin tarjota sille yhden syksyn lisää!
Mikä suunnaton voitto!
Ympäristöämme ei uhkaa valtava Hollywood-katastrofi vaan pienten välinpitämättömyyksien hidas näiverrys. Sitä vastaan voi taistella vain pienillä välittämisen puroilla. Ja pieni välittäminen on mahdollista vain, jos voi rakastaa pieniä asioita: yhtä päivää tai yhtä puuta vuosisatojen ja sademetsien sijaan.
Minussakin elää toivo: ehkä voimme ottaa oppia kottaraisilta. Ne kohtelevat toisiaan niin kuin tanssijat, pyrkivät tasavertaisina harmoniaan toistensa kanssa ja tuottavat kuin vahingossa sulavia kuvioita.
Osaisimmepa mekin tanssia luonnon kanssa, kohdella sitä kuin kottarainen. Ei erillisinä vaan osana luonnon kiertoa, ympäristöämme kuunnellen ja arjessa harmoniaan pyrkien. Ehkä luonto vastaisi tanssiin, eikä kumpikaan tallaisi enää toisen varpaille.
Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Paholainen, Horna ja ylijumala Ukko – taivas on täynnä myytteihin ja uskontoihin viittaavia nimiä
Hyvä elämäToisin kuin moni ajattelee, Jumalaa teleskoopin avulla etsivä ei joudu pettymään.
Hyvää pyhää: Se on salaisuus
Hengellisyys
.jpg)
