Ruuskanen: Arjen rutiinit suojaavat meitä sisäiseltä turvattomuudelta
Mitä turvattomampia olemme sisäisesti, sitä tarkemmin haluamme säädellä elämäämme rutiineilla.
Meillä ihmisillä on tapana toistaa samoja polkuja ja käännöksiä. Toistamme asioita, kunnes ne muuttuvat rutiineiksi. Rutiinit tuovat turvaa ja auttavat meitä pysymään kasassa. Siksi nukumme juuri tietyllä tavalla, kuljemme samat reitit ja asetumme omille tutuille paikoillemme. Arjen lähes itsestään sujuvat yksityiskohdat suojelevat meitä hallitsemattomuuden tunteilta. Juuri tämä rutiineihin kätkeytyvä toiston pysyvyys antaa meille tunteen, että kaikki on kohtuullisen hyvin.
Jotkut ovat sitä mieltä, että mitä turvattomampia olemme sisäisesti, sitä tarkemmin haluamme säädellä elämäämme rutiineilla. Voi olla. Turvattomina aikoina omat tutut tapamme selvitä arjesta ovat suorastaan välttämättömiä, sillä ne estävät meitä putoamasta hedelmättömään vatvomiseen ja kyseenalaistamisen tilaan. On varmaan niinkin, että toiset meistä tarvitsevat rutiineja enemmän kuin toiset.
Ei kannata väheksyä omien tapojen ja tottumusten tuomaa suojaa ja turvaa. Olemme joskus kehittäneet ne itse itsellemme, ja ajan kuluessa ne ovat muodostuneet meille tavaksi ilmaista itseämme ja olemistamme. Lapsissa sen näkee selvemmin, sillä he tekevät rituaalinsa niin äänekkäästi ja avoimesti.
Lapsille on äärimmäisen tärkeää suorittaa esimerkiksi jokailtaiset nukkumaanmenorituaalit samalla tavalla, oikeassa järjestyksessä ja oikealla tavalla. Epäonnistuminen niissä voi johtaa katastrofiin, joka ilmenee esimerkiksi kyvyttömyytenä rauhoittua tai nukahtaa.
Me aikuiset emme niinkään eroa lapsista. Me vain teemme asiat enemmän salassa ja vähemmän dramaattisesti. Huudamme ehkä vain sisäisesti: ”Minun on saatava vielä lukea, minun on saatava juoda teetä omasta mukistani, minun on saatava katsoa tasan kaksi jaksoa lempisarjaani, muuten en saa unta enkä pysty rauhoittumaan!”
Kun voimme kokea pitkästymisen tunteita, kaikki on oikeastaan hyvin.
Rutiini voi olla myös kahle. Kun se muuttuu oikein voimakkaaksi, se lähenee se pakko-oiretta. Tiedän lapsia, jotka järjestävät puolinukuksissa muovieläimiä itku kurkussa yhä uudestaan, kun eivät saa niitä oikeaan järjestykseen. Tiedän aikuisia, jotka havahtuvat aamuyöstä järjestämään liinavaatepinoja suoriksi. Silloin on kyse muusta kuin turvaa tuottavasta tavasta. Silloin on kyse jostain, joka on muodostunut pakottavaksi, lähes maagiseksi takeeksi hyvinvoinnille ja mielenrauhalle.
Omia tapoja ja tottumuksia voi katsella hellävaraisesti. Tuovatko ne minulle sitä turvaa, mihin ne aikoinaan kehitin? Vai ovatko ne muodostuneet esteeksi heittäytyä ja antautua muutoksille, joita tarvitsisin voidakseni paremmin?
Kun jokin asia saa odottamattoman käänteen, rutiinien tuoma järjestys rikkoutuu. Tasaisesti kohisevaan arjen ääniraitaan tulee särö tai kuoppa. Joskus vakava sairaus heittää meidät väliaikaisesti ajan ja paikan ulkopuolelle. Yhtäkkiä kaikki omaksutut tavat lakkaavat olemasta. Mitä uhkaavammasta tapahtumasta on kyse, sitä vaikeampi meidän on suoriutua tavanomaisista, elämää ylläpitävistä toimista.
Jokainen vakavasti sairastanut tai sitä läheltä seurannut tietää, kuinka silloin kaipaa tavallista arkea. Ja kuinka parantuessa säilyy vielä pitkään tietynlainen ikävystymisen ihanuus. Silloin olemme vielä tietoisia siitä, miten kaikki saattaa silmänräpäyksessä muuttua.
Kunpa tämä tietoisuus asettuisi meihin hedelmälliseksi ominaisuudeksi. Ei sellaiseksi, että pelkäisimme joka hetki menettävämme arjen tuoman hyvän, vaan sellaiseksi, että muistaisimme ikävystyessämme, että se on omanlaistaan onnea. Kun voimme kokea pitkästymisen tunteita, kaikki on oikeastaan hyvin.
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruuskanen: Kesäjuhlilla on pimeä puoli – leikkisä rituaali satuttaa
PuheenvuorotKuulumisten vaihtamisella ja tungettelulla on ero, joka on syytä opetella.