Ruuskanen: Arvottomia emme ole, täydellisiksi emme tule – olkaamme ”optimistisia realisteja”
Meillä on taipumus katsoa itseämme sellaisella katseella, joilla meitä on katsottu lapsina.
Hän oli jo myöhässä töistä, mutta ei päässyt eteistä pidemmälle. Mies katsoi itseään peilistä ja tunsi, kuinka itseinho valtasi hänet. Hän kävi itseään läpi pala palata ja totesi, ettei hänessä ollut mitään hyvää. Hän oli ruma ja vastenmielinen, ja kaikille olisi parempi, jos hän pysyisi kotona
Edellisenä lauantaina hän oli samaisen peilin edessä solmimassa kaulahuiviaan, eikä ollut voinut olla hymyilemättä. Miten komealta hän näyttikään, tyrmäävältä. Silläkin kertaa hän viivytteli lähtöään myöhästymiseen saakka, mutta silloin siksi, että hänen oli ollut vaikea irrottautua peilistä näkyvästä ihanasta kuvasta.
Useimpien ihmisten itsetunto vaihtelee tietyllä käsitettävällä alueella, mutta joillakuilla itsetunto näyttää matkustavan hississä. Mistä on kyse, kun itsetunto tuntuu olevan vuoroin maan alla ja sitten taas korkeuksissa kattojen yllä?
Miehen peilikuva ei ollut voinut muuttua noin dramaattisesti kahdessa päivässä. Ja kun katsojakin oli sama, ainoaksi mahdollisuudeksi jäi, että miehen katse oli muuttunut. Jos kyse oli muuttuneesta katseessa, kenen katseella hän itseään oikeastaan katseli?
Elämän varrella kasvamme itsemme kokoisiksi monien katseiden alla. Kaikkein varmimmin sisäistämme varhaiset katseet, ne silmät, joilla meitä on eniten katsottu, vanhempien tai muiden meitä hoivaavien katseet.
Miehen elämässä tuo katse kuului hänen äidilleen. Äidille joka hoivan ja läheisyyden lomaan oli pujottanut julman katseen. Poika oli joutunut kasvamaan heilurissa, jossa äidin katse saattoi muuttua nopeasti kriittiseksi ja tyytymättömäksi. Poika ei tuntunut koskaan kelpaavan sellaisena kuin oli. Hänessä oli aina jotain vikaa, jotain mikä kaipaisi ojennusta. Oliko sitä edes mahdollista korjata?
Lopuksi hänen tulisi oppia katsomaan itseään omalla katseellaan, ei ihaillen eikä inhoten vaan hyväksyen.
Poika oli lapsena ymmärtänyt tarvitsevansa vahvempia apuvoimia kestääkseen äitinsä arvaamattomuuden. Avuksi riensivät Batman, Spiderman ja Luke Skywalker. Hän opetteli pukemaan suojakseen supersankarin viitan. Silloin häntä ei tuijottanutkaan peilistä pieni pelokas poika vaan ylivertainen sankari, kaikkien ihailun ja palvonnan kohde.
Se oli ollut hänen tapansa irrottautua häpeästä ja itseinhosta. Hän oli huomaamattaan kuorruttanut peilikuvansa ylisanoilla ponnistaakseen tuskallisesta häpeäkokemuksesta siedettävämpään itseihailun tilaan, joka kuitenkin oli valheellinen. Ja kuten äidin katseen kanssa oli käynyt, nytkin kävi niin, että hän sisäisti peilistä katsova supersankarin.
Siksi ei ole sattumaa, että mies joutuu elämään itsetuntohississä edelleen. Ei aina, mutta silloin tällöin. Useimmiten hänen itsetuntonsa säätely heikentyy, kun hän pettyy itseensä tai tuntee tuskallista haavoittuneisuutta. Vaikka hän on aikuinen, hänen on ollut vaikea uskoa, ettei loppujen lopuksi ahdistuksessa olekaan kysymys hänen persoonastaan tai tekemisistään, vaan että kysymys on sisäistetystä ei-hyväksyvästä katseesta.
Siksi hänen pitäisi irrottaa äidin katse itsestään ja antaa se takaisin äidille, vaikka saatesanojen kanssa: ”Sinun katseesi on haavoittanut ja vahingoittanut minua. En halua katsoa enää itseäni sinun silmilläsi.”
Uskallusta vaatii myös luopuminen supersankarin viitasta ja näyttäytyminen muille ihmisille vailla ihailun ja palvonnan kerrosta. Mitä enemmän haavoittunutta puoltaan hän uskaltaa näyttää, sitä todennäköisemmin se synnyttää ihmisissä hyväksymistä, myötätuntoa ja rakkautta.
Lopuksi hänen tulisi oppia katsomaan itseään omalla katseellaan, ei ihaillen eikä inhoten vaan hyväksyen. Luottamuksen itseen ja omaan arvoon tulisi säilyä heikkouksista huolimatta. Hyvä itsetunto ei synny täydellisyydestä vaan havainnoimisesta ja hyväksymisestä, jonkun sanoin ”optimistisesta realismista”.
Voi sen sanoa yksinkertaisemminkin. Hänen tulisi astua ulos hissistä ja jättää supersankarin viitta hissin lattialle.
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruuskanen: Keho muistaa traumat, mutta se muistaa myös kaiken hyvän
PuheenvuorotMitä varhaisempia hyviä asioita keho muistaa, sitä enemmän meillä on vaikeinakin aikoina kykyä luottaa ja tukeutua.
Ruuskanen: Jouluna ihmisten odotetaan olevan onnellisia, ja se on monelle rankkaa
Puheenvuorot Kolumnisti