Ruuskanen: Eräs mies täytti tyhjyydentunnettaan alkoholilla, mutta sitten hän tajusi, mitä hän oikeasti tarvitsi
Useimmat meistä tunnistavat sisimmässään "ammottavan aukon" eli pohjattoman kaipuun ja ikävän, jonka täyttäminen on kuin kantaisi teelusikallisen vettä tyhjään kaivoon.
”Kuin keskellä minua olisi ammottava aukko, joka ei koskaan täyty”, eräs mies kuvaili tilaansa. ”Niin kuin minussa olisi reunat, mutta olisin ontto sisältä”, hän jatkoi. Sitten hän kertoi eri tavoistaan täyttää tyhjyyttä, tai aukkoa, kuten hän sitä nimitti. Hän kertoi alkoholin liiallisesta käytöstään ja yli varojen pelaamisesta.
Hän kertoi siitä, miten osti tavaroita, joita ei tarvinnut. Hulluinta hänen mukaansa oli, että mitä enemmän hän yritti tuota tyhjyyttä täyttää, sitä tyhjemmältä ja ontommalta hänestä tuntui. Kuin tuo aukko olisi vain suurentunut ja täyttänyt lopulta lähes koko elämän. Lopulta ylensyönti tai -juonti, tai mikä tahansa ylen oli liian vähän. Kuin olisi teelusikallinen kerrallaan täyttänyt vuosikausia tyhjillään ollutta kaivoa.
Lopulta elämän ajauduttua umpikujaan, fyysisen ja psyykkisen terveyden romahtaessa, hän joutui luopumaan suojaavista tavoistaan. Osan haitallisista tavoista hän lopetti kertarysäyksellä, osan hiljalleen, kuin luotetuista ystävistä irrottautuen.
Ja mitä vähemmän itsessään olevaa tuntematonta kestämme, sitä suuremmat ja vaarallisemmat ovat yleensä keinomme ja ajan myötä tarvitsemme niitä yhä enemmän ja suurimpina annoksina.
Olisi mahtavaa kirjoittaa, että sen jälkeen hänen elämänsä muuttui hetimiten täydemmäksi ja merkityksellisemmäksi. Mutta niin ei käynyt. Päinvastoin. Luopumisensa palkaksi hän sai kosolti uusia murheen aiheita; unettomuuden, alakuloisuuden ja paniikkikohtaukset.
Hänen mukaansa pahinta olivat illat ja nukkumaanmeno. Mies oli tottunut täyttämään itsensä kaikella mahdollisella niin, että lopuksi hän meni täysin turtana ja tunnottomana nukkumaan. Hän joutui menemään nukkumaan selvänä, vajaana ja ”jotenkin nääntyneenä”, kuten hän totesi.
Useimmat meistä joutuvat jossain vaiheessa elämänsä varrella kohdakkain tämän ”ammottavan aukon” kanssa. Ja monet meistä juoksevat sitä kokemusta pakoon. Meillä useimmilla on omat keinomme täyttää tuota aukkoa. Joillakin meistä ne ovat vahingollisempia kuin toisilla. Ja mitä vähemmän itsessään olevaa tuntematonta kestämme, sitä suuremmat ja vaarallisemmat ovat yleensä keinomme ja ajan myötä tarvitsemme niitä yhä enemmän ja suurimpina annoksina.
Vapautusta ei kuitenkaan tuo heroiini vaan toinen ihminen.
Siksi luulen, että meidän tulisi ainakin aika ajoin mennä ”nukkumaan nääntyneenä”, niin kuin mies tyhjyyden tai tyydyttymättömyyden tunnettaan kuvaili. Siedättää itseä kestämään, että elämämme on usein vajaata ja joudumme sietämään tätä onttouden ja tyhjyyden tunnetta. Itse asiassa näitä paljon harvinaisempia ovat ne totaalisen täyteyden, harmonian ja tyydytyksen kokemukset tai ajanjaksot.
Ehkä kaipuumme on peräisin elämämme alusta, ensi päivistä, jolloin saimme lähes ”aukottomasti” turvaa, ravintoa, lämpöä ja kosketusta. Ehkä etsimme tuota täyteyden kokemusta aina sen jälkeen.
Palatakseni rohkeaan mieheen. Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia ja lopulta tämä ammottava aukko, tyhjyyden tunne alkoi puhua. Se alkoi kertoa, mitä oli vailla. Jostain samanlaisesta kertoo tuore Pedro Almodóvarin elokuva Kunnia ja kärsimys. Omaelämäkerrallisessa elokuvassa vanheneva, kipujen runtelema mies etsii heroiinin kautta vapautusta sietämättömyyteen ja depressioon. Lopulta mies löytää muistojen kautta yhteyden itseensä. Vapautusta ei kuitenkaan tuo heroiini vaan toinen ihminen, joka ohikiitävässä hetkessä luo sillan nykyhetkeen ja tekee siitä merkityksellisen.
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruuskanen: Arjen rutiinit suojaavat meitä sisäiseltä turvattomuudelta
Puheenvuorot KolumnistiMitä turvattomampia olemme sisäisesti, sitä tarkemmin haluamme säädellä elämäämme rutiineilla.
Ruuskanen: Murehtijan tulisi ujuttaa mielenmaisemaansa jotain turvallista ja pysyvää
Puheenvuorot Kolumnisti