Puheenvuorot

Ruuskanen: Hyvä voittaa pahan 6–0 ja muita tärkeitä viestejä

Lauseista, jotka meitä ympäröivät, tulee osa meitä. Aikuisena ne voi onneksi valita itse.

27.08.2019 13:30
Katianna Ruuskanen

Malmin seurakunta järjesti Ed Sheeranin konsertin yhteydessä tempauksen, jossa halukkaat saivat siirtotatuoinnin tekstillä ”Älä pelkää”. Muutamia päiviä myöhemmin oli sykähdyttävää nähdä nuori tyttö, joka ylpeänä esitteli tuota käsivarren tekstiään. Kirkko oli osannut välittää iskevän, turvallisen ja hienon viestin arvomaailmastaan.

Kun aloin kirjoittaa kolumneja, minulta pyydettiin esittelyhaastatteluun mottoa. Oli vaikeaa löytää lause, joka toimisi jonkinlaisena kiteytyksenä elämänfilosofiastani. Päädyin intuitiivisesti valitsemaan lauseen ”Hyvä voittaa pahan 6-0”. Se vain tuli mieleeni jostain kaukaa menneisyydestä.

Viikkoja myöhemmin, vanhoja valokuvia selatessani, lattialle tipahti vanha kellastunut sarjakuvan ruutu. Se oli repeytynyt kulmista ja teipeillä kömpelösti korjattu, takana vielä vanhan sinitarran jäänteet. Kuvassa luki koukeroisella käsialalla kyseinen lause. Tunnistin tekijän kirjailija Tiina Pystyseksi. Samassa muistin pienen opiskelija-asunnon, sen hämärän eteisen, jossa lankapuhelin oli. Kuva oli kiinnitetty puhelimeen. Silloin nuorena yksinhuoltajana, aikana ennen kännyköitä, puhelin oli tärkeä yhteys ulkomaailmaan. Sen kautta sain niin hyvät kuin huonotkin uutiset. Niinä hetkinä minun oli ollut tarpeen muistaa, että hyvä voittaa lopulta pahan, vieläpä selvin luvuin. Saman puhelimen varassa oli myös lapseni, joka joutui monesti odottamaan minua yksin kotona. Hän tavasi sitä mielessään, kun kuunteli tyynnyttäviä sanoja luurista. Minua liikuttaa nyt jälkeenpäin ajatus siitä, että halusin viestittää lapselleni ajatuksen hyvästä elämästä. Sellaisesta, joka ei ehkä silloin ollut kokonaan todellisuuttamme, mutta jonka olisin halunnut olevan.

Omat huoneentauluni ovat tulleet ajan myötä osaksi minua, ne ovat muokanneet ajatteluani ja ohjanneet toimintaani.

Lapsuudessa emme valitse lauseita ympärillemme, vaan joku valitsee ne puolestamme. Olin kuusivuotias, kun sain isältäni lahjaksi mustavalkoisen valokuvajulisteen, jossa oli minun näköiseni pieni tyttö meren rannalla ja julisteen oikeassa reunassa oli mystiset sanat ”…to be nobody else.” Pitkään ihmettelin jokaista sanaa erikseen, kunnes ne sanat taipuivat vuosien myötä merkitykseksi ja osaksi minua. Lause oli jonkinlainen tiivistymä siitä, että sain olla sellainen kuin olen, eikä minun tarvitse olla toisenlainen.

Isäni oli valinnut minulle hyvän ja turvallisen lauseen. Kaikilla ei ole ollut niin. Olen kuullut kertomuksia, joissa seinää ovat koristaneet toisenlaiset, ankarat lauseet. Lauseet, jotka määrittelivät lapsen heikoksi tai vääränlaiseksi ja ympäröivän todellisuuden uhkaavaksi ja vaativaksi.

Sellaisten lauseiden alla voi olla vaikea kasvaa omaksi itseksi ja oman mittaiseksi. Sisäistettyjä näkymättömiä tatuointeja voi olla vaikea saada aikuisenakaan pois.

Aikuisuudessa me valitsemme itse lauseet, jotka ympäröivät meitä. Joku tatuoi ihoonsa tärkeän lauseen, toinen ripustaa sisustustekstin kotinsa seinälle ja joillekin viestit on kaiverrettu koruihin. Me viestitämme niiden kautta, paitsi ympäröivälle maailmalle, niin myös itsellemme sen, mikä meille on elämässä tärkeää. Usein ne kurkottautuvat arkitodellisuudesta sellaiseen todellisuuteen, jossa haluaisimme itsemme ja läheistemme olevan. Ne ovat usein rohkaisun ja lohdutuksen sanoja. Näiden lauseiden kanssa kannattaa olla tarkkana. Kun valitsemme lohdun ja turvan sanoja, käärimme myös läheisemme niihin.

Omat huoneentauluni ovat tulleet ajan myötä osaksi minua, ne ovat muokanneet ajatteluani ja ohjanneet toimintaani. Ne ovat vaikuttaneet minuun syvemmin kuin olen tajunnutkaan.

Siksi ajattelen ilolla ja lämmöllä sitä tyttöä, joka nukahti konsertin jälkeisenä yönä viestiin ”Älä pelkää”. Samanlaisen viestin alta toivoisin monen muunkin heräävän uuteen aamuun.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.