Ruuskanen: Murehtijan tulisi ujuttaa mielenmaisemaansa jotain turvallista ja pysyvää

Ruuskanen: Murehtijan tulisi ujuttaa mielenmaisemaansa jotain turvallista ja pysyvää

Ihmiselle ei kannata sanoa, että lopeta murehtiminen, vaan ohjata häntä lempeästi katsomaan elämää toisesta näkökulmasta.

Päiväkodin piha oli melkein tyhjä, kello läheni viittä. Nainen käveli pää painuksissa pihan poikki ja piti pientä poikaansa kädestä. Takana olivat ties kuinka monennet neuvottelut pojan päiväkotitilanteesta, työntekijöiden vähäisistä resursseista ja äidin jaksamisesta. Naisen mielessä kummitteli hyvää tarkoittava kommentti siitä, ettei kannattaisi vielä murehtia lapsen tulevaisuudesta, että sitä kannattaisi murehtia vasta kun sen aika tulisi.

Mistä lastenhoitaja olisi voinut tietää, että äiti oli synnynnäinen murehtija. Että hyvää tarkoittava neuvo oli kääntynyt salamannopeasti äidin mielessä uhkaukseksi tulevaisuudesta. Jotain kauheaa olisi siis edessä, kun siihen pitäisi erityisesti varata voimia jo nyt.

Mitä järkeä on murehtia? Ei kai kannata murehtia sellaisia asioita, joille ei kuitenkaan voi mitään?

Mutta murehtiminen ei ole ensisijaisesti järjen asia. Se on ennen kaikkea tunteen asia. Eikä murehtija ole järjetön ihminen, vaan ihminen, joka on oppinut katsomaan maailmaa uhan ja vaarojen kautta. Yleensä hänellä on siihen syynsä.

Siksi murehtijalle ei kannata sanoa, että lopeta murehtiminen, vaan ohjata häntä lempeästi katsomaan elämää toisesta näkökulmasta. Oletko juuri nyt vaarassa? Uhkaako sinua juuri nyt joku? Vai voisiko olemassaolostasi löytyä juuri nyt jotain, joka toisi sinulle iloa ja toivoa? Näetkö ympärilläsi tai itsessäsi jotain kaunista ja turvallista, joka juuri nyt on totta? Voisiko siihen kiinnittyä hetkeksi? Murehtijan tulisi ujuttaa mielenmaisemaansa jotain uutta, jotain turvallista ja pysyvää.

Kun yritämme väkivalloin lopettaa jotain itsellemme tyypillistä ajattelumallia, tuloksena on usein juuri päinvastainen tulos.

Murehtiminen ei taivu tai lopu isoilla oivalluksilla tai elämänmuutoksilla, vaan pienillä toiveikkailla pysähdyksillä. On parempi huijata mieltään kuin yrittää tainnuttaa oma tapansa vatvoa ja pelätä. Sillä kun yritämme väkivalloin lopettaa jotain itsellemme tyypillistä ajattelumallia, tuloksena on usein juuri päinvastainen tulos kuin toivomme. Murehtijan avuksi rientää hänen mielensä uumenista valtava määrä todistusaineistoa, joka todistaa juuri murehtimisen oikeaksi tavaksi hahmottaa lähitulevaisuutta.

Mieltä voi huijata vaikka ottamalla kiintopisteeksi jotain kaunista ja tavallista. Kannattaa kiinnittää mielen maisema hetkeksi ihan lähelle – nähdä sen tuolin kauneus, jolla istuu, kuulla patterin kohina, haistaa tuoreen kahvin tuoksu, katsoa koiraa silmiin, tuntea ihmisen sileä iho. Iloita siitä, että on kyky istua, nousta, vaihtaa asentoa ja katsoa eri suuntiin. Se voi olla jotain, joka auttaa hetkeksi kiinnittymään tämän hetken hyvyyteen ja turvallisuuteen.

Kun alussa kuvailemani äiti istuu nyt edessäni, on tuosta hetkestä päiväkodin pihalle kulunut jo yli 20 vuotta. Hänen mielensä on kantanut tuota hetkeä tänne asti, kun hän kertoo siitä minulle nyt. Hän kuvailee syksyn kirpeän ilman, tyhjän päiväkodin pihan, pojan, joka kömpelösti väistelee lätäköitä. Oman mielen, joka oli kuristua huoleen. ”Kyllä, moni niistä huolista osoittautui myöhemmin todeksi”, hän kertoo. Ja kyllä, olisin toivonut, että olisin säästänyt voimia tulevaisuuteenkin, enkä olisi uuvuttanut itseäni jo silloin. ”Mutta ei kai nyt vielä ole liian myöhäistä?” hän kysyy.

Ei, ei ole. Ja niin me ryhdymme taivuttamaan tuota murehtijan mieltä, vähä vähältä, hetki hetkeltä. Emmekä anna periksi. Sillä jos pystyy olemaan hetken murehtimatta, pystyy olemaan toisenkin.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi