Ruuskanen: Näin toimi äiti, joka ei halunnut mitätöidä ahdistuneen poikansa kokemusta

Ruuskanen: Näin toimi äiti, joka ei halunnut mitätöidä ahdistuneen poikansa kokemusta

Meille vanhemmille tuntuu usein olevan hyvin vaikeaa sietää lapsen tai nuoren psyykkistä kipua, koska se tuottaa meille syyllisyyttä.

Aamuliikenne matelee. Poika hengittää kiihtyneesti ja hänen kätensä tärisevät silmin nähden. Äiti puhelee niitä näitä, ja poika vastailee hiljakseen. He kuuntelevat radiota. Kädessään poika pitelee kuorittua mandariinia.

”Laittaisitko yhden viipaleen suuhusi”, äiti kysyy.

”En mä pysty”, poika vastaa.

”Laita yksi viipale suuhusi ja kerro, miltä se tuntuu suussa…”

Poika keskeyttää äidin ja sanoo kovaan ääneen: ”Tänä aamuna toi ei tehoa. En mä vaan voi, etkä sä tajua, koska sulla ei koskaan ole ollut tällaista.”

He ovat hetken hiljaa, räntäsade mätkähtelee tuulilasiin.

”Mitä mä en voi tajuta?”, kysyy äiti lopulta.

”Sitä kun ei voi syödä, eikä hengittää eikä mitään, kun vaan joka paikkaan sattuu ja pelottaa. Sä et tiedä mitään siitä, miltä tuntuu, kun ei uskalla mennä paikkaan, minne kaikki muut menevät tosta vaan...”

Hän ei anna oman ahdistuksensa määrittää sitä, miten kohtelee lastaan vaan kykenee siirtämään oman ahdistuksensa syrjään ja näin kannattelee lapsen emotionaalista kuormaa.

Äiti on vastaamaisillaan jotain nopeasti, mutta hengittääkin syvään ja sanoo vasta hetken kuluttua:

”Sä olet ihan oikeassa. Mä en tiedä miltä sinusta tuntuu juuri nyt, enkä voi koskaan tietää, koska mä en ole sä, mutta mä tiedän, miltä tuntuu, kun kaikki tuntuu mahdottomalta.”

Äiti jättää sanomatta, että juuri nyt tämä aamu näyttää hänestäkin aika sietämättömältä, niin kuin kaikki muutkin aamut, jolloin hän joutuu sivusta seuraamaan poikansa loputtomalta tuntuvaa kamppailua.

”Jos sä vaan jaksat olla hetken tässä, niin mä lupaan, että kohta helpottaa. Mun kokemus on se, että supervaikean hetken jälkeen tulee yleensä helpompi hetki.”

Äiti katselee hädin tuskin havaittavaa valon kajetta taivaan rannassa, on helpottunut ruuhkasta ja niin on hänen poikansakin.

”Voi kun tämä ruuhka voisi kestää viisi tuntia. Me vaan istuttaisiin täällä turvassa, ja mä saisin ehkä syötyä tämän mandariinin lopulta”, hän sanoo ja hymyilee ihan vähän.

Viimein jono lähtee liikkeelle. Radiossa vaihtuu kappale, poika hyräilee ensimmäisen tahdin mukana ja laittaa mandariinin palan suuhunsa huomaamattaan. Kohta on taas uusi kouluaamu alkamassa. Ja huomenna seuraava.

Ajattelen äitiä ja poikaa ja mietin, kuinka monta sietämätöntä hetkeä heillä vielä yhdessä on edessä. Aika monta täytyy olla takanapäinkin koska äiti ei yritä selittää lapsen pahaa oloa pois, ei yritä sanoilla mitätöidä pojan kokemusta. Hän ei anna oman ahdistuksensa määrittää sitä, miten kohtelee lastaan vaan kykenee siirtämään oman ahdistuksensa syrjään ja näin kannattelee lapsen emotionaalista kuormaa. Tietämättään äiti opettaa pojalleen sietämättömän sietämistä.

Toinen mahdollisuus olisi raivata sietämättömältä tuntuvaan hetkeen tilaa ja olla siinä lapsen kanssa, niin kuin tämän tarinan äiti teki.

Näitä kamppailuja käydään aamuisin kodeissa, autoissa ja busseissa. Ne ovat tuttuja kaikille vanhemmille ja lapsille, mutta erityisen vaikeita ne ovat sellaisissa perheissä, joissa lapsi joutuu kohtaamaan oman erilaisuutensa siirryttäessä kodin ulkopuolelle.

Meille vanhemmille tuntuu usein olevan hyvin vaikeaa sietää lapsen tai nuoren psyykkistä kipua, koska se tuottaa meille syyllisyyttä. Siksi usein torjumme ja mitätöimme hädän.

Toinen mahdollisuus olisi raivata sietämättömältä tuntuvaan hetkeen tilaa ja olla siinä lapsen kanssa, niin kuin tämän tarinan äiti teki. Hän loi autoon hetkeksi turvallisen ilmapiirin, jossa lapsi saattoi tuntea ahdistusta ja sitten päästää siitä myös irti.

Äiti kuului niihin vanhempiin, jotka osasivat laskea omaa odotushorisonttiaan. Sellaisessa horisontissa puoliksi syöty mandariinikin oli voitto.

 

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi