Ruuskanen: Yksinäisyyttä tulee uskaltaa katsoa silmiin, vaikka se on sietämätöntä
Ihminen vaikenee usein tunnetilasta, joka yhdistää meitä kaikkia.
Yksinäisyys piirtyy selkeimmin esiin elämän rajapinnoissa, niin arkisissa siirtymissä kuin isoissa käänteissäkin. Hetkinä, jolloin erkanemme toisesta ihmisestä; jolloin jokin yhteisesti syttynyt sammuu.
Yksinäisyyden kokemuksen ankarat pinnat raapivat meitä: Kun eron jälkeen tulemme tyhjään kotiin, kun katsomme lastenhuonetta, josta lapsi on muuttanut juuri omaan kotiinsa, tai kun saatamme hautaan ystäväämme. Silloinkin kun olemme odottaneet, että ovi sulkeutuu ja viimeinen vieras lähtee, saatamme pudota kammottavaan yksinäisyyden kuiluun. Odotettu yksinolo voi hetkessä kääntyä sietämättömäksi kokemukseksi.
Näistä ja monista vastaavista elämän siirtymäkohdista kertoo Heini Junkkaalan näytelmä ”Valehtelijan peruukki”, toinen pääosan esittäjistä Marja Packalén kertoo esityksessä eräästä yksinäisyyden kokemuksestaan. Hänen jakamanaan kokemus oli pysäyttävä, ei pelkästään siksi miten hän asian kertoo, vaan miten yleisö siihen reagoi.
Packalén kertoo siitä, kuinka lapsenlapset olivat lähteneet hänen luotaan, oltuaan sitä ennen useamman päivän kesämökillä hoidossa. Hän sanoo tunteneensa hetken helpotusta siitä, että kaikki oli sujunut hyvin, ja että saisi olla nyt yksin. Samassa Packalén kuitenkin suistuu kammottavaan yksinäisyyden kuiluun.
Yleisö on tässä vaiheessa ihan hiljaa. Näyttelijä jatkaa. Hän kertoo lähteneensä pyöräilemään, koska ei muutakaan voinut. Hän ratkaisee ahdistuksen pyöräilemällä niin pitkään, että kokemus muuttuu lopulta siedettävämmäksi.
Tässä kohtaa osa ihmisistä jo hieman tirskahtelee. Ja kun viimein näyttelijä palaa pihaan ja katselee ympärilleen sanaillen tyyliin ”Mitäköhän sitä seuraavaksi rupeaisi tekemään?”, purkautuu yleisöstä helpottunut nauru. Ihan kuin me yleisössä olisimme olleet tyytyväisiä siihen, ettei meitä enää pakoteta seuraamaan tätä pakahduttavaa yksinäisyyden kokemusta.
Sillä onhan tämä kammottava yksinäisyyden kokemus kaikille jollain tavalla tuttu.
Olisiko tässä kokemuksessa myös perimmäinen syy sille, miksi yksinäisyyden kokemuksia jaetaan niin vähän? Usein kokemus ja kysymys yksinäisyydestä nostetaan mieluummin kauas marginaaleihin, koskemaan muita ihmisiä.
Mutta omaa, tai kaltaisensa, yksinäisyyttä on vaikea tavoittaa tai jakaa. Syntyykö pelko siitä, että jos kertoisimme sietämättömän kokemuksen, niin sitä ei ehkä kestettäisi? Sitten se saatettaisiin selittää nopeasti pois: aina jossain on joku toinen yksinäisempi, joku totaalisen yksin.
Vai onko kysymys siitä, että yksinäisyydestä kertova rikkoo vaikenemisen lain? Hän tulee paljastaneeksi jotain kipeää yhteisestä hiljaisesta ja tuskallisesta kokemuksesta. Sillä onhan tämä kammottava yksinäisyyden kokemus kaikille jollain tavalla tuttu. Tavallisimmillaan se kertoo meille osattomuudesta ja irrallisuudesta. Joskus se on välähdys ja muistutus kuolemasta.
Silti tällaista totaalista yksinäisyyden kokemusta ei kannattaisi paeta, sillä se saa aina meidät ennen pitkää kiinni. Yksinäisyyttä pitäisi katsoa ainakin hetki kerrallaan silloin tällöin silmiin, sillä samalla se valmistaa − jokaiseen elämään kuuluvaan − luopumiseen ja sitä seuraavaan vääjäämättömään yksinoloon.
Yksinäisyydestä puhuva antaa meille mahdollisuuden liittyä hänen kokemukseensa. Sillä vaikka yksinäisyyttä ei jakamalla saa hävitettyä, tulee se jaettuna siedettävämmäksi. Silloin yksinäinen ei ole yksin yksinäinen, vaan olemme sitä yhdessä.
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Oletko yksinäinen? Vastaa yksinäisyyskyselyyn ja voita villasukat
Hyvä elämäMiten selviät yksinäisyyden kanssa? Mitä muut ihmiset voisivat tehdä yksinäisyyden vähentämiseksi? Teemme aiheesta artikkelia ja toivomme, että kerrot omasta yksinäisyyden kokemuksestasi.
Ruuskanen: Murehtijan tulisi ujuttaa mielenmaisemaansa jotain turvallista ja pysyvää
Puheenvuorot Kolumnisti
