Sirpa Kähkönen kulkee Linnunlaulun siltaa pitkin kotoaan Kalliosta kirjailijatalo Villa Kivessä sijaitsevalle työhuoneelleen.
Mummo siirsi sota-ahdistusta Sirpa Kähköselle, kun tämä oli lapsena yökylässä – kirjailija ammentaa sukunsa tarinoista
Sirpa Kähkönen kirjoittaa uutta sotahistoriaa myös tuoreessa romaanissaan Muistoruoho.
Pasilan aseman raiteet ylittävä Linnunlaulun silta on tullut kirjailija Sirpa Kähköselle tutuksi parina viime vuonna. Sen kautta hän kulkee aamuisin kotoaan Kalliosta kirjailijatalo Villa Kivessä sijaitsevalle työhuoneelleen.
Eko-Viikissä rivitalossa asuneelle Kähköselle muutto kerrostaloon Kallioon on merkinnyt melkoista elämänmuutosta. Hän on kuitenkin viihtynyt hyvin kivisessä kaupunginosassa.
– Olen jo ehtinyt kiintyä Kallion äänimaailmaan, erityisesti kirkonkellojen soittoon. Jean Sibeliuksen sävelmää soitetaan kaksi kertaa päivässä, puoliltapäivin ja iltakuudelta. Lisäksi kellojensoitolla kutsutaan sunnuntaisin jumalanpalvelukseen.
– Pidän myös siitä, että Kallion kaduilla näkee kaikenlaista kulkijaa, vaikka välillä vastaan tulee surullisiakin tapauksia. Pienet kaupat ja kahvilat tuntuvat myös kotoisilta.
Helsingin keskustaa lähellä oleva Kallio sopii hyvin Kähkösen nykyiseen aktiiviseen elämänvaiheeseen. Hän pääsee sieltä useimpiin työhön liittyviin tilaisuuksiin kätevästi kävellen tai polkupyörällä. Tekemistä riittää, sillä Kähkönen toimii kirjailijan työn ohella Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana.
– Minusta tuntuu tärkeältä työskennellä muiden hyväksi, puhua taiteilijoiden toimeentulon ja sosiaaliturvan puolesta. Se tuo samalla yksinäiseen kirjoittajan työhön sosiaalista yhdessä tekemistä. Nyt tähän on myös aikaa paremmin, kun ei tarvitse enää joka päivä huolehtia perheestä.
Kirjailija kirjoittaa mikrohistoriaa
Lähipiirin mukaan Sirpa Kähkönen olisi jo 17-vuotiaana arvellut, että hänestä tulee kirjailija. Itse hän ei muista tehneensä niin, koska kirjailijan ammatti tuntui hänestä suurelta ja saavuttamattomalta asialta.
Lukioiässä Kähkönen kirjoitti runoja. Ensimmäiset julkaistut teokset olivat kuitenkin nuortenkirjoja.
Kolmekymppisenä Kähkönen löysi kiinnostavan aihepiirin yllättävän läheltä. Kansallisarkisto avasi tuolloin suuret poliisiarkistot, ja kuopiolaistaustainen Kähkönen pääsi tutkimaan omassa suvussaan kuiskailtuja asioita.
– Olen lapsesta lähtien ollut tarinoiden kyllästämä. Sukuni on sisällissodan vihamielisyyden vaurioittama, minkä vuoksi tarinat olivat jääneet ikään kuin kysymyksiksi, joihin piti löytää vastauksia.
– Opiskelin yliopistossa historiaa, ja sen tutkiminen alkoi ruokkia kirjoittamistani. Tajusin, että pieni tarina kuuluu isoon tarinaan. Se on jaettavissa ja tuttu monelle. Se on samalla uutta sotahistoriaa, mikrohistoriaa, joka kertoo siviilien kohtaloista ja tekee historian eläväksi.
Vaikka Kähkösen Kuopioon liittyvistä romaaneista on kehkeytynyt sarja, hän ei uuden kirjan ilmestyttyä yleensä tiedä, mistä aiheesta kirjoittaa seuraavaksi. Hän odottaa kirjoittamiseen sisäistä tilausta eli toimii aihetta etsiessään vahvasti intuition varassa.
Sodan ahdistus siirtyy jälkipolville
Uusin romaani Muistoruoho jatkaa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjaa, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 20 vuotta sitten. Muistoruohoa voi kuitenkin lukea itsenäisenä teoksena, kuten Kähkösen mukaan muitakin sarjan teoksia.
1970-luvulle sijoittuvan romaanin yhtenä keskeisenä hahmona on kuusikymppinen Anna. Hän järkyttyy syvästi nähdessään uutiskuvia Vietnamin sodasta. Jo aiemmista kirjoista tutussa henkilössä on yhtymäkohtia Kähkösen äidinäitiin.
– Mummoni tuli nuorena maalta kaupunkiin ja rakastui poliittisesti aktiiviseen mieheen, joka joutui vankilaan 1930-luvun poliittisen kriisin aikana. Myös talvi- ja jatkosodassa mummolla oli vaikeita aikoja miehen ollessa rintamalla. Hän koki kaupungin pommitukset ja näki sotaa pakoon lähdettyään järven takaa kotikaupunkinsa palavan.
Kun Kähkösen mummo sitten katsoi televisiosta Vietnamin sodasta kertovia uutisia, tulivat sodan kauhut vahvasti hänen mieleensä.
– Hän alkoi vuolaasti itkien kertoa siitä minulle, koska olin juuri tuolloin yötä hänen luonaan. Turvallisen aikuisen outo käytös tuntui kahdeksanvuotiaasta pikkutytöstä tosi pelottavalta. Aikuisena tajusin, että kyse oli ahdistavaan asiaan liittyvästä posttraumaattisesta stressireaktiosta.
Kähkösen mukaan tämä todistaa sen, miten kriisiaikoihin liittyvät pelko ja ahdistus siirtyvät jälkipolville. Isän puoleisen sukunsa kautta hän tietää myös evakoiden tuntemuksista.
– Evakoille kodin menettäminen oli järkyttävä kokemus. Ei ihme, että moni kuvaannollisesti nukkui käsilaukku tyynyn alla, lähtövalmiina. Varsinkin vanhalle ihmiselle lähtö omasta kodista saattoi olla sokeeraava. Näin koki isäni äidinäiti, joka kuoli heti evakkopaikkaan päästyään.
Naisen asema muuttui 1970-luvulla
Leskeksi jäänyt Anna ja hänen ikätoverinsa ihmettelevät romaanissa 1970-luvun meininkiä. Naisen asema oli aiemmin tarkkaan määritelty, mutta nyt naiset lähtivät entistä vahvemmin työelämään ja pukeutuivat rennosti farkkuihin ja minihameisiin.
– Lasten hoitoa ei kuitenkaan ollut järjestetty samalla tavalla kuin nykyään. Tuon ajan ilmiö olivatkin avainkaulalapset. Sota-ajan seurausta varmaan oli se, että lapsiin iskostettiin yksin pärjäämisen eetos, Sirpa Kähkönen sanoo.
Sodan jälkeen syntyneiden piti olla kunnollisia, syödä aina lautasensa tyhjäksi. Haluaisin, että he voisivat nyt vanhoina toimia oman mielensä mukaan.
Peruskoulu-uudistus takasi koulutuksen kaikille. Se ei ollut enää perheen varallisuudesta kiinni. Kähkönen itsekin on lähtöisin tavallisesta työläisperheestä.
– Asuimme puutalossa Kuopion keskustassa 1970-luvun lopulle asti, jolloin alueen talot purettiin ja muutimme lähiöön. Se oli saman tyyppinen metsälähiö kuin Kontula. Tulimme siis osaksi Suomen kaupungistumisen kehitystä.
Kähkösen perhe kannusti häntä opiskelemaan. Esimerkiksi hänen molemmat mummonsa teroittivat hänelle, että pitää käydä koulut loppuun ja hankkia työpaikka, ettei jää miehen palvelijaksi.
– Tämä johtui luultavasti siitä, että mummoni olivat tottuneet sota-aikana toimimaan. Heidän oli pitänyt laittaa kätensä konerasvaan, tehdä siis myös miesten työt.
– Vaikka mummoni olivat ajatuksiltaan ja asenteiltaan uudenaikaisia, he pitivät silti kiinni vanhan ajan naisellisuudesta. He käyttivät yhä hameita, korsetteja ja nailonsukkia, ja esimerkiksi naisen tupakointi kadulla tuntui ajatuksena täysin mahdottomalta.
Kähkönen tuntee erityistä sympatiaa sodan jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia kohtaan.
– Heidän piti olla niin kunnollisia, syödä aina lautasensa tyhjäksi. Haluaisin, että nämä kiltit tytöt ja pojat voisivat nyt vanhoina olla vastahankaisia ja tehdä asioita täysin oman mielensä mukaan.
Sananvapauden rajat koetuksella
Mummonsa ohjeita Sirpa Kähkönen on noudattanut ilmeisen hyvin: hän on pärjännyt elämässä itsenäisesti omilla kyvyillään. Hän on myös pyrkinyt vaikuttamaan oman alansa asioihin. Ennen Kirjailijaliiton puheenjohtajan pestiä hän luotsasi neljä vuotta sananvapausjärjestö PENin Suomen-osastoa.
Kähkösen mukaan tuolloin tuli selväksi, ettei kirjailijoiden sananvapaus ole ollut Suomessa pitkin aikoihin uhattuna. Toinen tilanne on monilla tutkijoilla ja toimittajilla, joiden tutkimisen ja sanomisen vapautta on yritetty kaventaa sosiaalisen median vihakampanjoilla.
– Erityisesti yksin työskentelevällä freetoimittajalla on ollut vaikeaa, jos hän on joutunut somemyrskyn ja maalittamisen keskelle. Nämä tapaukset voivat olla tosi hämäriä ja nuhruisia.
Kirjan tulevaisuuteen Kähkönen uskoo edelleen, vaikka tässä ajassa on sosiaalinen media ja muita kilpailevia vaihtoehtoja.
– Tunne vahvistuu, kun näkee, miten liikennevälineissä luetaan perinteisiä kirjoja ja vanhemmat tuovat lapsiaan keskuskirjasto Oodiin. Meidän pitää edelleen satsata kirjastoihin, jotka takaavat kaikille tasa-arvoisen mahdollisuuden lukea.
Kuka?
Sirpa Kähkönen, 55, on Helsingin Kalliossa asuva kirjailija. Hän toimii myös Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana.
Mitä?
Kähkönen on keskittynyt kirjoissaan historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Hänen uusin romaaninsa Muistoruoho on hänen Kuopio-sarjansa kahdeksas teos. Kähkönen on kirjoittanut kaikkiaan 12 romaania, minkä lisäksi hän on tehnyt kolme tietokirjaa, näytelmiä ja suomennoksia.
Motto
Elämälle kiitos.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Antti Tuurin uusin romaani kertoo mystisestä lintujen kesyttäjästä, joka muistuttaa eläinten suojeluspyhimystä Franciscus Assisilaista
Hyvä elämä HengellisyysRomaanin taustalla on kirjailijan oma nuoruuden kokemus 1970-luvun lopulta. Hän alkoi tuolloin pohtia, voisiko lintuihin saada jonkinlaisen yhteyden.
