Itsemurhan tehneen lapsen perhe kantaa usein syyllisyyttä tapahtuneesta, tietää Soili Teittinen omasta kokemuksestaan
– Suru on kuin parantumaton sairaus, joka kulkee aina mukana. Mutta sen kanssa voi oppia elämään, sanoo poikansa menettänyt Soili Teittinen.

– Suru on kuin parantumaton sairaus, joka kulkee aina mukana. Mutta sen kanssa voi oppia elämään, sanoo poikansa menettänyt Soili Teittinen.

Itsemurhan tehneen lapsen perhe kantaa usein syyllisyyttä tapahtuneesta, tietää Soili Teittinen omasta kokemuksestaan

Soili Teittistä lohduttaa jälleennäkemisen toivo. Itsemurhan tehnyt poika elää perheen muistoissa.

Soili Teittinen menetti poikansa kymmenen vuotta sitten. Tuomas sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja päätyi lopulta itsemurhaan.

– Silloin kun se tapahtui, päätimme perheemme kanssa, että puhumme siitä avoimesti. Kerroimme asiasta töissä, ystäville ja harrastuspiireissä.

Teittinen halusi alusta asti, että Tuomaksen itsemurha olisi asia, josta voi puhua. Kun asiasta puhuu, sitä ja kaikkia siihen liittyviä tunteita pystyy paremmin käsittelemään. Hän toimii Surunauha ry:ssä ja auttaa sitä kautta muita, jotka ovat kokeneet saman.

– Oman lapsen menetys on kamala asia, eikä siitä koskaan selviä. Suru on kuin parantumaton sairaus, joka kulkee aina mukana. Mutta sen kanssa voi oppia elämään, Teittinen kuvaa.

Syyllisyys on pitkälti biologista

Lapsen kuolemaan liittyy surua, kaipausta ja jopa vihaa. Itsemurhan tehneen lapsen vanhemmat kantavat usein tapahtuneesta myös syyllisyyttä.

– Olen ajatellut niin, että se syyllisyys on hyvin paljon biologista, Soili Teittinen pohtii.

– Emon tehtävä on pitää poikanen elossa. Siksi on luonnollista, että potee syyllisyyttä, jos kokee epäonnistuneensa.

Teittistä on auttanut puhuminen ja vertaistuki. Kirkossa häntä puhuttelevat armo ja jälleennäkemisen toivo.

– Tiedän kipeästi sen, että en ole äitinä täydellinen. Voin mennä messuun ja pyytää anteeksi sitä, etten ollut niin hyvä äiti kuin olisin halunnut olla.

Jälleennäkemisen toivo taas ei Teittisen mielestä rajoitu vain jonnekin maanpäällisen elämän jälkeen. Tuomas on läsnä Teittisen perheen elämässä hänen läheistensä muistoissa.

– Muistopäivänä saatamme muistella myös iloisia asioita, jotka liittyivät Tuomakseen ja hänen persoonaansa.

Sureva läheinen on surun kantaja

Kirkolta Soili Teittinen kaipaisi välineitä ja keinoja kuoleman käsittelyyn: ryhmiä, joissa olisi myös vertaistukija ja hengellisiä tilaisuuksia, joissa olisi aikaa ja tilaa kohdata kuolema. Papit ja muut hengelliset työntekijät ovat kuoleman kohtaamisen ammattilaisia. Messussa häntä mietityttävät sanavalinnat, joita kuolleiden ilmoittamiseen liittyy.

– Messussa kuulee esimerkiksi usein, että Jumala on kutsunut kuolleet seurakuntalaiset ajasta ikuisuuteen. Se riipaisee joka kerta. Voiko itsemurha olla Jumalan kutsu?

Teittinen mainitsee hyvänä esimerkkinä muun muassa espoolaispastori Heidi Zittingin tavan puhua kuolleista: ”Ota heidät luoksesi taivaaseen. Kiitos kaikesta siitä, mitä saimme kokea heidän kanssaan. Lohduta surevia omaisia ja ystäviä ja muistuta pääsiäisen aamusta, jolloin hauta on tyhjä ja kuolema voitettu.”

– Silloin ajatellaan surevia nimenomaan surun kantajina, jopa sen murtamina, ja annetaan toivoa, Teittinen toteaa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi