Kansallispuistojen kävijämäärät ovat kasvaneet Suomessa koko 2000-luvun ajan. Ylikuormituksen epäillään olevan yksi syy siihen, miksi Repoveden kansallispuiston puurakenteinen riippusilta romahti kesällä 2018. Uusi järeämpi teräsrakenteinen silta avataan 14. lokakuuta.
Tämä kolahti: Esseekokoelma Villi ihminen raatelee luontohaaveet ja antaa masennukselle syyn
Riikka Kaihovaara kertoo, miksi arki tuntuu joskus lattealta, kansallispuistoissa vaelletaan jonossa ja sudet herättävät vihaa. Hän löytää kesyttämättömän luonnon jättömailta.
”Metsässä on salaisuus, mutta se on aina jossain toisaalla, syvemmällä.” Näin kirjoittaa toimittaja Riikka Kaihovaara, joka pureskelee ihmisten luontokäsityksiä esseekokoelmassaan Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019).
Tunne on tuttu. Olen kävellyt jonossa kansallispuistossa ja katsellut enemmän toisten rinkkoja kuin luontoa. Olen etsinyt luonnonrauhaa telttaretkeltä ja löytänyt leiriytymispaikan, jonne on majoittunut jo kahdeksankymmentä äänekästä matkailijaa. Olen matkustanut kauas luontokohteeseen, joka näyttää Instagramissa koskemattomalta paratiisilta, ja pettynyt nähdessäni bussiparkkipaikan ja myyntikojut suositun kuvauspaikan vieressä.
Villiys pakenee.
Aloitan kirjan lukemisen mahdollisimman läheltä luontoa, teltassa. Kaihovaara huomauttaa heti alkuun, että kun kuljettaa luontoon varusteita majoituksesta retkikeittimiin ja kuvittelee, ettei jätä jälkiä, elää valheessa. Selviytymistarvikkeiden materiaalit on riistetty luonnosta.
Kaipuu luontoon on tuotteistettu hyvin. Mainostajat ehdottavat, että jos haluan päästä osaksi luontoa, tarvitsen vielä vähintään puiden väliin ripustettavan tentsilen ja paljasjalkakengät.
Kaihovaaran mukaan urbaani elämä ja sen edellyttämä luonnon raaka-aineiden raskas hyödyntäminen herättävät kaipuun luontoon. Siellä ihminen voisi puhdistua ja löytää todellisen minänsä. ”Myyttinen metsä edustaa luonnosta vieraantuneen ihmisen fantasiaa. Metsä on ihmisen intohimojen salainen kohde. Koskematon ja pyhä, mutta samalla rietas ja kesytön.”
Ihminen on luonnoltaan villi, koska kukapa meidät olisi kesyttänyt?
Suomalaista luontosuhdetta ei ole olemassakaan. Näin ajattelee Kaihovaara, jonka mielestä ihminen on luontokappale muiden joukossa, joten hänellä ei voi olla suhdetta itsestään erilliseen luontoon sen enempää kuin ketulla. Luontoon voi olla vain yhteydessä tai siitä voi vieraantua.
Esseekokoelman radikaalein ajatus on tämä: Ihminen on luonnoltaan villi, koska kukapa meidät olisi kesyttänyt? Silti ihminen muistuttaa sisäsiittoista, sairauksien vaivaamaa koiraa.
”Kadotettu ja puuttuva villiys näyttäytyy nykyihmiselle usein ilkkuvana, jopa rienaavana. Ehkä susiviha kumpuaa kesyyntymisen herättämästä katkeruudesta? Kateudesta. Kaipuusta, jolla ei ole nimeä.”
Kaihovaaran mukaan ihmiset hakeutuvat sankoin joukoin epämukavuusalueille vaeltamaan, mökkeilemään ja veneilemään, koska heillä on tarve keskittyä perustarpeidensa tyydyttämiseen. Kun luopuu aineellisista mukavuuksista, tilalle tulee parempaa: ”Saamme elämän, joka hengittää ihomme läpi. Saamme ruumiin, joka nauttii kivusta. Saamme mielen, joka liittyy itseään suurempaan.”
Kaihovaara väittää, että luonnosta vieraantunut ihminen on vieraantunut osasta itseään. Kun kosketus omiin vaistoihin katoaa, tuloksena on ylensyömistä ja yksinäisyyttä. ”Vieraantuminen on epämääräisen ahdistuksen syy ja seuraus. Joku voisi kutsua sitä masennukseksi.”
Kaihovaara kirjoittaa henkisestä pahoinvoinnista ja siitä irti pääsemisestä myös omien kokemustensa pohjalta. Hänen ratkaisunsa on villiintyminen.
Mitä villiintyminen sitten tarkoittaa? Ainakaan Kaihovaara ei halua matkia alkuperäiskansoja tai palata menneeseen. Villiintyminen ”on hauras, mutta radikaali ajatus siitä, mikä modernissa elämäntavassamme on mennyt vikaan ja mistä suunnasta voisimme etsiä ratkaisuja.”
Kesyttämätön luonto herättää kunnioituksen ja sitä kautta pyhyyden tunteita.
– Riikka Kaihovaara
Pyhä nousee toistuvasti esiin esseekokoelmassa. Näennäisen helpon elämän vuoksi ”jokapäiväisen elämän pyhyys ja täyteys karkaavat ulottumattomiimme”. Arjen vaivattomuus ei herätä riemua vaan saa kaiken tuntumaan lattealta.
Kaihovaaran mielestä pyhän ei tarvitse olla hyvää, kaunista ja ylevää, vaan se voi olla myös rumaa: ”Juuri outo, tuntematon ja kesyttämätön luonto herättää kunnioituksen ja sitä kautta pyhyyden tunteita.”
Kaihovaara löytää villin erämaan tuntua enemmän jättömailta kuin kansallispuistoista, jotka edustavat hänelle museoitua ja ulkoilijoiden tarpeisiin kesytettyä luontoa. Erityisesti Etelä-Suomessa monet kansallispuistot ovat entisiä talousmetsiä, jotka ihmiset ovat kovalla työllä ennallistaneet luonnontilaisen oloisiksi.
Teollisuusalueiden reunojen ja muiden jättömaiden luonto saa sen sijaan olla rauhassa omillaan, koska se on rumaa. Kaihovaara kuljeksii entisellä kaatopaikalla ja pohtii, että ihminen voi tuhota luonnon kauneuden ja monimuotoisuuden, muuttaa sateet happosateiksi ja auringonpaisteen vaaralliseksi paahteeksi sekä pilata lajinsa elämän edellytykset, mutta ihminen ei koskaan pysty hävittämään koko luontoa.
Lopulta luonto voittaa.
Toimittajan fiilikset:
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Keski-ikäisen miehen pitää suostua olemaan suhteessa luonnon ja naisen kanssa”, sanoo jungilainen terapeutti Harri Virtanen
Hyvä elämäTerapeutti ja kirjailija Harri Virtanen aloitti tutustumisen omaan mieleensä, kun hänen ensimmäinen avioliittonsa päättyi. Sisäinen matka on ollut myös matka luontoon.
