Toimittajalta: Katalonian ja Kurdistanin kansanäänestykset herättävät kysymyksen, mitä pahaa on nationalismissa

Toimittajalta: Katalonian ja Kurdistanin kansanäänestykset herättävät kysymyksen, mitä pahaa on nationalismissa

Tilanteesta riippuen nationalismin vastustajat saattavat suhtautua kansallismielisyyteen romanttisen hyväksyvästi.

Aika moni ihminen pitää nationalismia hyvin vaarallisena aatteena. Mutta viime päivinä Katalonia on merkillisellä tavalla yhdistänyt nationalisteja ja nationalismin vastustajia.

Olin näkevinäni, että ihmiset, jotka tavallisesti henkeen ja vereen vastustavat väkivaltaisena ja muukalaisvihamielisenä pitämäänsä nationalismia, pitävätkin tällä kertaa tarinan pahiksina Espanjan poliisia, joka pamputti katalaaneja.

Ikäpolveni koululaisten maantiedon kartoissa Euroopan valtiot muodostivat selvärajaisia kansalliseen identiteettiin perustuvia valtioita, joita lueteltiin laulussa "matkustan ympäri maailmaa laukussa leipää ja piimää vaan".

Tätä idylliä ja kansojen välistä ystävyyttä vaalii myös Euroopan yleisradiounionin yhteinen laulukilpailu Eurovision, muunnelma sanasta television.

Jotkut ovat sitä mieltä, että Kalifornian pitäisi erota Yhdysvalloista.

Seuraavaksi baskien itsenäisyys?

Suuri osa Euroopan nykyisistä valtioista on syntynyt kansallisuusaatteen inspiroimina. Sardinialainen nationalisti Giuseppe Garibaldi (1807–1882) parsi Italian yhtenäiseksi 1800-luvulla. Siksi puhumme italialaisesta keittiöstä, vaikka pitäisi puhua useista erilaisista keittiöistä Apenniinien niemimaalla. Pienistä tilkkupaloista syntyi aikoinaan myös Saksan keisarikunta. Ranskan mahti perustuu satojen vuosien takaisiin valloituksiin.

Myös Espanja on luomus, joka on kasattu erilaisista elementeistä yhdeksi kansallisvaltioksi. Emme me kiistä espanjalaista, italialaista tai ranskalaista kansallista identiteettiä, koska ne ovat niin vakiintuneita. Silti espanjalaisuus, ranskalaisuus, italialaisuus ja vaikkapa suomalaisuus ovat kaikki identiteettejä, joita on tietoisesti rakennettu.

Katalonian kansanäänestys ilmentää toisenlaista nationalismin aaltoa. Kun ennen syntyivät suuret blokit, joista ensimmäisenä yli 20 vuotta sitten hajosi monista kulttuureista koostuva Jugoslavia, niin nyt on repeämässä Espanja katalaanien halutessa oman kansallisvaltion. Mikäli se toteutuu, voidaan kysyä, mitäs baskit sitten haluavat. Jotakin on ilmassa muuallakin. Jotkut ovat sitä mieltä, että Kalifornian pitäisi erota Yhdysvalloista.

Uskonto on suorastaan pelottavan tärkeä, koska valtiosymboleista tärkein eli lippu voi muodostua liturgiseksi väriksi, joka symboloi jotakin jumalallista.

Valtio on ihmisoikeusasia

Nykymaailman käsitys valtiosta kansainvälisen yhteisön perusyksikkönä perustuu jossakin määrin vuonna 1648 solmittuun Westfalenin rauhansopimukseen, joka päätti Eurooppaa repineen 30-vuotisen sodan. Kansalaisjärjestöt voivat pyrkiä vaikuttamaan poliitikkojen mielipiteisiin, mutta kansainväliset sopimukset solmitaan aina valtioiden kesken.

Valtiot muodostavat myös YK:n. Ilman valtioita meillä ei ole kansalaisoikeuksia. Valtio on ihmisoikeusasia.

Uskonto on ollut valtioille tärkeä elementti. Reformaation komplikaatioissa 1500-luvulla Euroopan väkivaltaisuuksia rauhoitti periaate "kenen maa, sen uskonto". Uskonto on suorastaan pelottavan tärkeä, koska valtiosymboleista tärkein eli lippu voi muodostua liturgiseksi väriksi, joka symboloi jotakin jumalallista. Juuri siksi nationalismia pelätään. Uskonnon ja valtion yhdistelmä on vaarallinen.

Ehkä rauhan alku Lähi-idässä olisi heimosovussa?

Lähi-idässä heimoidentiteetit haastavat nationalismia

Toisaalta jotkin nationalistiset hankkeet maailmalla vaikuttavat hyvin kannatettavilta ja moraalisilta. Tänä syksynä omasta valtiosta ovat äänestäneet myös kurdit. Vapaa Kurdistan ei Euroopassa näytä herättävän yhtä paljon myönteisiä tunteita kuin toinen Lähi-idän nationalistinen hanke, itsenäinen Palestiinan valtio.

Tämänkään tavoitteen kohdalla nationalismilla ei näytä olevan erityisen pahaa kaikua. Päinvastoin itsenäistymispyrkimyksiin voidaan suhtautua hyvin romanttisesti. Sen sijaan turkkilainen nationalismi herättää laajalti paheksuntaa. Syvää närkästystä lisää tuore uutinen Wall Street Journalin toimittajan Ayla Albayrakin vankilatuomiosta.

Minussa Kurdistan synnyttää kysymyksen, eikö Lähi-idän kaikkein sorretuin väestö viimein ansaitse omaa valtiota. Kurdistanilla kun taitaisi myös olla edellytyksiä valtionhoitoon – kenties paremmin kuin sodan raunioittamalla Syyrialla tai repeytymisvaarassa olevalla Irakilla. Nämä valtiothan saivat rajansa länsivaltojen sanelemina.

Irakissa on pitkälti toista sataa heimoa. Veikkaan, että näille ryhmille oma heimoyhteiskunta on määräävämpi tekijä kuin Irakin valtio. Irakin perustuslaki ilmentää 1960-luvun arabisosialismia, jolla taas oli merkitystä vain niin kauan kuin oli olemassa Neuvostoliitto. Osa sunneista kutsuu Etelä-Irakin persialaistaustaisia ihmisiä iranilaisiksi. Ehkä rauhan alku Lähi-idässä olisi heimosovussa?

Jos nationalismi on vaarallinen aate, riittääkö sitten heimoidentiteetti kannattelemaan valtiota? Maahanmuuttovirasto suositteli joillekin irakilaisille turvapaikanhakijoille maansisäistä muuttoa turvallisemmalle alueelle. Ei huomioitu, että ei minkä tahansa heimon alueelta voida noin vain muuttaa toisen heimon alueelle.

Toisaalta heimorajojen yläpuolelle yritti kohota Isis. Se ei ollut mainitun Westfalenin rauhansopimuksen jälkeisen ajan merkityksessä valtio. Isis väitti olevansa kalifaatti, ja kalifaattiutopia on globaali. Se ylittää kaikki heimo-, kulttuuri- ja kansallisuusrajat. Tällainen käsitys haastaa länsimaisen valtio-opin.

Sanottiin, että suurten kertomusten aika on ohi. Eipä ollut.

Olemme palanneet keskiaikaan

1990-luvun muotisana oli postmoderni. Puhuttiin, että modernin jälkeen maailma on sirpaleinen, ja mitään kaikkia yhdistävää totuutta ei ole. Jokaisella on vain oma vaihtoehtoinen totuutensa. Sanottiin, että suurten kertomusten aika on ohi.

Eipä ollut. Valtiot siellä täällä natisevat kansallisten identiteettikriisiensä takia. Samalla ihmisten liikkuvuus muistuttaa yli tuhannen vuoden takaisia suuria kansainvaelluksia. Emme elä sääty-yhteiskunnassa, mutta silti maailman varallisuus on pienen globaalin eliitin, aikamme aateliston, käsissä. Populismi on meidän aikamme "talonpoikaissäädyn" protestia "aatelistoa" vastaan.

Teknologian seurauksena maailma on pieni, mutta niin on pieni myös ihminen. Yksilö ei oikein voi mitään isoille asioille. Ei ole mustaa surmaa, mutta ihminen on globaalisti ymmällään luonnonmullistusten edessä. Mielialoja hallitsee ilmastonmuutoksen synnyttämä lopunajallisuuden tuntu. Sodat ovat paikallisia mutta verisiä. Sivistysvaltioidenkin ihmiset ovat siveettömiä, karkeita ja vailla käytöstapoja. Olemme palanneet keskiaikaan.

Aikoinaan reformaatio oli vastaus väestönkasvuun, vallankäytön vääristymiin, korruptioon ja köyhyyteen. Reformaation merkkivuonna voitaisiin keskustella, mitä tässä kohtaa tarkoittaisi Reformaatio 2.0.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi