Vaittinen: Unelmoin messusta, jossa ovat mukana kaikki ikäryhmät, kokonainen seurakuntaperhe
On kysyttävä aidosti mitä nuoret haluavat, tai kohta kirkkoon ei ole enää tulijoita.
Luterilaisella kirkolla ja etenkin sen messuilla on käsillä kohtalonhetket. Sunnuntaisin messuissa veisaa pääosin enää ikäihmisiä. Kun nämä virstanpylväät siirtyvät ajasta iäisyyteen, ei uutta sukupolvea ole tulossa tilalle, ellei tehdä isoa muutosta.
Enkelihoidot ja muu uushenkisyys kiehtovat monia etsijöitä. Miksi moni ei sitten löydä tietään kirkkoon?
Nuoret kaipaavat aitoutta ja rehellisyyttä. He eivät halua olla passiivisia toiminnan kohteita. Heitä eivät kiehdo päälleliimatut vapaaehtoistehtävät. Jo musiikin hitaus ja jäyhyys voi tuntua monista luotaantyöntävältä.
Messun kieli on vanhentunutta. Vaikka se saattaa syvästi puhutella monia siihen vihkiytyneitä, se ei tavoita kadun tallaajaa. Kieliopit eivät myöskään kohtaa. Jäykkä kaavamaisuus tuntuu vieraalta ja monet hakevat jotakin elävämpää ja aidompaa.
Olen nähnyt käytännössä, että messu voi edelleen olla seurakuntaelämän sykkivä sydän.
Kirkko saattaa näyttäytyä ulospäin taistelukenttänä, jossa rakkaus loistaa poissaolollaan. Saatetaan myös pohtia, voiko kirkkoon tulla, jos ei edes oikeastaan usko Jumalaan. Toisaalta messun puhe Jumalasta saattaa olla pliisua eikä vastaa todelliseen etsintään.
Monien mielestä kokoavan toiminnan aika voi olla ohi, mutta itse olen myös nähnyt käytännössä, että messu voi edelleen olla seurakuntaelämän sykkivä sydän. Siitä, että seurakunta kokoontuu yhteen kohtaamaan Luojaansa ja toisiaan, kumpuaa myös seurakunnan yksi ydintehtävä: diakonia.
Unelmoin messusta, jossa ovat mukana kaikki ikäryhmät, kokonainen seurakuntaperhe. Messusta, jota tekevät vapaaehtoiset ja työntekijät oikeasti yhdessä. Jumalanpalveluksesta, johon on aidosti tervetullut niin metsien mies tai nainen, yksinhuoltaja uhmaikäisten kanssa, uskonsa menettänyt leski kuin itseään etsivä teini. Kaipaan messua, jonka hyväksyvä ilmapiiri kutsuu mukaan yhä enemmän ihmisiä.
Haaveilen seurakunnasta, jonka messussa on elämän syke, ja jossa saa olla myös eri mieltä.
On kysyttävä aidosti, mitä lapset ja nuoret haluaisivat jumalanpalvelustoiminnassa tehdä, ja kehittää toimintaa sen mukaan. Kunkin seurakunnan tulisi kehittää alueensa oman identiteetin mukaista seurakuntaelämää ja yhteisöllisyyttä. Todellista osallisuutta voisi lisätä esimerkiksi ottamalla lapsia ja nuoria mukaan päätöksentekoon.
Meidän on kirkossa uskallettava tehdä konkreettisia muutoksia, jotka rakentavat kaikenikäisten yhteisöllistä ja aitoa jumalanpalveluskulttuuria.
Tärkeintä unohtamatta: Jeesuksesta kertominen.
Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Vaittinen: Meihin kätkeytyy yllättäviä tarinoita, joita some ei kerro
PuheenvuorotMikä on se todellinen tarina sinusta ja minusta? Ehkäpä sitä pitäisi kysyä kirjailijalta itseltään.
