Terno Theslundin (vas.) sellissä ovat käymässä vankilapappi Marko Meijer ja vankitoveri Ifaa Gada Gurmu. Molemmilla vangeilla on pitkät tuomiot, joista on valitettu hovioikeuteen.
Vankilapappi näkee valoa sielläkin, missä sitä ei ensisilmäyksellä erota – vain kohtaamalla tekonsa ihminen voi päästä eteenpäin
Vantaan vankilan pappi Marko Meijer kohtaa työssään pahan. Silti hän tukee eikä tuomitse.
Marko, katso tuonne valoon päin, ohjeistaa kuvaaja Vantaan tutkintavankilan kappelissa.
Ja niin vankilapappi Marko Meijer tekee. Katsoo valoon myös tänään, kuten on yrittänyt tehdä joka päivä yhdentoista vuoden vankilapapin uransa aikana. Se on hänen perimmäinen tehtävänsä: nähdä valoa sielläkin, missä sitä ei ensi silmäyksellä erota.
Valo siivilöityy ristikolla peitetyn lasikaton läpi. Se saa lyijylasityötä muistuttavan kattokoristeen kirkkaat värit hehkumaan. Koristeen on tehnyt elinkautisvanki Tartossa, ja se päätyi Vantaalle tuliaisena. Ulkomailta on peräisin myös Pyhän Nikolauksen ikoni.
– Toin ikonin Kyprokselta. Pyhä Nikolaus on muun muassa vankien ja haaksirikkoutuneiden suojelija, Meijer perustelee.
Hänen asiakkaansa ovat omalla tavallaan haaksirikkoutuneita: he ovat ajautuneet pois kurssilta ja syyllistyneet joskus hyvin vakaviin rikoksiin. Näistä pahimpia ovat murhien ja tappojen ohella lapsiin kohdistuneet rikokset ja seksuaalirikokset.
Meijerin asiakkaat ovat tutkintavankeja, eli he odottavat joko poliisin esitutkinnan valmistumista tai tuomiotaan käräjä- tai hovioikeudesta.
Kattokoriste on virolaisen elinkautisvangin tekemä tuliainen Tartosta.
”En aio luovuttaa, vaan palata normaaliin elämään”
Terno Theslund, 53, sai käräjäoikeudessa yhdeksän vuoden vankeustuomion muun muassa törkeästä huumausainerikoksesta. Nyt hän odottaa hovioikeuden päätöstä. Vankilassaolo ei ole yhteensä 18 vuotta istuneelle Theslundille mitään uutta. Aiemmin hänen elämäänsä kuuluivat petokset ja omaisuusrikokset, amfetamiini ja kokaiini. Sitten Theslund koki hengellisen heräämisen, ja pysytteli kuivilla vuodet 2005–2014.
– Se oli hyvää aikaa. Kouluttauduin lähihoitajaksi ja erikoistuin mielenterveys- ja päihdepuolelle. Työskentelin Diakonissalaitoksella ja tein vankityötä romanien parissa. Sitten paineet kasvoivat liian suuriksi, sillä jotkut asiakkaat uhkailivat minua. Koin työssäni myös ristiriitoja: kun kumarsi yhteen suuntaan, pyllisti toiseen. Lopulta sanoin itseni irti. Stressaantuneena turvauduin taas päihteisiin, ja tuttu kuvio alkoi uudelleen.
Ei ole mahdollista kulkea uskon tietä ja maailman tietä. – Vanki Terno Theslund
Theslundin selli on siisti. Televisiossa pyörii koripallo-ottelu.
– Täällä vartijat ovat ihan omaa luokkaansa, aivan mahtavaa porukkaa. En ole kokenut täällä minkäänlaisia yhteentörmäyksiä etnisen taustani takia.
Sellin seiniä koristavat valokuvat, mutta Theslundin uskonnollisuudesta ei ole nähtävissä suoranaisia viitteitä, vaikka hän on ollut aikoinaan harras helluntaiseurakuntalainen.
– Olen ollut uskossa, mutta en ole enää.
– Ei ole mahdollista kulkea uskon tietä ja maailman tietä. Koen, että olen kulkenut maailman tietä, koska olen nyt täällä huumekaupan takia.
Theslund kamppailee uskonasioiden kanssa ja suunnittelee elämäänsä eteenpäin. Hän laittaa mielellään ruokaa, ja kokoaa parhaillaan kokkausryhmää avo-osastolle.
– Aion hakea avovankilaan ja suorittaa catering-opinnot. En aio luovuttaa, vaan palata takaisin normaaliin elämään ja tehdä töitä.
Yhdeksällä vangilla kymmenestä on päihderiippuvuus
Vankilan kappelin seinälle on ripustettu Kristus Kaikkivaltiaan ikoni. Siinä Kristus pitää kädessään evankeliumikirjaa, joka on avattu rakkauden kaksoiskäskyn kohdalta: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Mikä on siis mennyt vikaan, kun joku päätyy yhdeksi Vantaan tutkintavankilan liki 200 vangista?
Vankilapappi Marko Meijer tietää rikollisuuden syistä ensinnäkin sen, mitä tilastot voivat kertoa. Peräti yhdeksällä vangilla kymmenestä on päihderiippuvuus. Lähes joka toisella on persoonallisuushäiriö, ahdistuneisuushäiriö, masennus tai muu mielenterveyden ongelma.
Se oli elämää elokuvatyyliin: koko ajan tapahtui paljon, eikä ollut aikaa pysähtyä miettimään. – Vanki Ifaa Gada Gurmu
Rikokseen syyllistymisen riskiä kohottavat muun muassa rikkinäinen perhe, vanhempien alhainen koulutustaso sekä lapsuuden käytöshäiriöt ja nuoruuden päihdeongelmat. Rikoksille altistavat myös jotkin persoonallisuuden piirteet, kuten empatiakyvyn puute ja impulsiivisuus.
Noin puolet Vantaan tutkintavankilan vangeista on ulkomaalaistaustaisia: he tulevat Baltian maista, Itä-Euroopasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä.
Mutta Meijer tietää asiakkaistaan paljon muutakin, sellaista, mitä tilastotiedot eivät pysty selittämään. Loppujen lopuksi jäljelle jää vain yksilön elämäntarina, hänen tekonsa ja se, miten rikoksen kanssa voi elää.
Vankilapappi Marko Meijer pyrkii kohtaamaan jokaisen vangin ilman ennakko-olettamuksia.
”Minulla on huono olo sen takia, mitä olen tehnyt”
Etiopialaistaustainen Ifaa Gada Gurmu, 23, joutui vaikeuksiin käytettyään amfetamiinia ja kokaiinia ja syyllistyttyään vakaviin väkivaltarikoksiin. Käräjäoikeuden langettamalle tuomiolle on kertynyt pituutta seitsemän vuotta ja kaksi kuukautta.
– Jätin palaamatta vankilomilta, joten koko ajan piti katsella olkansa ylitse, kun oli haku päällä. Elin paineessa, käytin päihteitä enkä miettinyt, mitä mistäkin teosta voi seurata. Se oli elämää elokuvatyyliin: koko ajan tapahtui paljon, eikä ollut aikaa pysähtyä miettimään.
Gada sanoo katuvansa nyt tuota elämänvaihetta ja tekojaan. Kysymys uhrien vammoista on yhä vaikea.
– No, ei heille kovin hyvin käynyt. Mutta ei onneksi kuitenkaan mitään täysin peruuttamatonta, Gada sanoo.
– Minulla on nykyään huono olo sen takia, mitä olen tehnyt.
Gada on valittanut tuomiostaan hovioikeuteen, ja päätöstä pitää odottaa vielä kuukausia. Hän käy kuntosalilla, lukee kirjoja ja pelailee toisten vankien kanssa.
Joskus vakava rikos aiheuttaa sen, että tekijä ei pysty ainakaan heti tuntemaan syyllisyyttä. – Vankilapappi Marko Meijer
Gadalla ja muilla muslimeilla on mahdollisuus osallistua rukoushetkeen imaamin kanssa joka toinen perjantai. Rukoushetki järjestetään pelkistetyssä luokkahuoneessa, jonka lattiaa koristaa raidallinen matto.
– Imaami on hengellinen opastajani. Keskustelen ja rukoilen hänen kanssaan. Meillä ei ole varsinaista rippiä, vaan vaikeita asioita voi käsitellä imaamin kanssa keskustellen, ja sen jälkeen voimme rukoilla yhdessä. Koraanin mukaan Jumala antaa anteeksi itseään kohtaan tehdyt vääryydet, mutta jos on rikkonut toista ihmistä vastaan, anteeksiannon pitäisi tulla häneltä. Jos olisin esimerkiksi varastanut joltakulta, minun pitäisi pyytää sitä anteeksi häneltä ja lisäksi yrittää hyvittää tekoni jollakin tavalla.
Vaikka tuomio on pitkä, Gada ei ole toivottomalla mielellä. Hän aikoo käyttää vankeusaikansa mahdollisimman hyvin hyödykseen.
– Aion opiskella itselleni tutkinnon. Minua kiinnostavat liiketalous ja kirjanpito sekä nuoriso-ohjaajan työ, mutta lopullista päätöstä pitää vielä miettiä. Olen jopa ajatellut, että kirjoittaisin kirjan omasta elämästäni, Gada suunnittelee.
Pyhän Nikolauksen ikoni on peräisin Kyprokselta. Vankilan kappelissa pidetään jumalanpalvelus joka sunnuntai.
Rikokseen syyllistyneen täytyy ottaa vastuu
Kiertoteitä ei ole, vankilapappi Marko Meijer toteaa. Rikokseen syyllistyneen täytyy ottaa vastuu teoistaan. Muussa tapauksessa hän joutuu elämään lopun elämänsä kuin eristysvanki. Meijerin mukaan synti eristää ihmisen samalla tavalla. Häpeä omasta teosta estää aidon yhteyden toisiin ihmisiin.
– Joskus vakava rikos aiheuttaa sen, että tekijä ei pysty ainakaan heti tuntemaan syyllisyyttä. Ihminen torjuu teon mielestään, koska ei kestä sitä. Syyllisyyden tunteen tarkoitus on havahduttaa ihminen kohtaamaan tekonsa. Vain sillä tavalla voi päästä eteenpäin, Meijer sanoo.
Meijer käsittelee työssään paljon anteeksiantamisen ja katumuksen teemoja. Anteeksiantaminen on monimutkainen kysymys.
– Henkirikoksesta tuomittu ei voi pyytää anteeksi vainajalta eikä hän voi hyvittää tekoaan. Jotkut haluaisivat pyytää anteeksi uhrin omaisilta, mutta heillä ei ole kanttia lähestyä näitä tai he kokevat, ettei heillä ole siihen oikeutta. Et voi noin vain mennä soittamaan omaisen ovikelloa ja sanoa, että anteeksi, tapoin tyttäresi, Meijer sanoo.
Vaikeinta on heillä, joiden rikoksella on peruuttamattomat seuraukset.
– Kun rikosta ei ole mahdollista hyvittää, se ei unohdu. Vaikeaksi eteenpäin pääsemisen tekee myös se, jos vanki ei itsekään hyväksy tekoaan. Kristinusko tarjoaa anteeksiannon ja armon, mutta vangista voi tuntua, ettei hänellä ole oikeutta aloittaa alusta, koska esimerkiksi henkirikoksen uhrilla ja tämän omaisilla ei ole samaa mahdollisuutta.
Silti vankilapapilta ei pyydetä kovin usein rippiä.
– Ortodoksi- ja katoliset vangit saattavat pyytää katumuksen sakramenttia. Tällöin minun tehtäväni on järjestää heille oman kirkkonsa rippi-isä. Samoin, jos muslimivanki pyytää, kutsun paikalle imaamin.
Marko Meijerin työhuone on monen lukon ja käytävän takana.
Papin rooli on avata ovia, mutta vankila on suljettu laitos
Meijer kohtaa vangin kahden kesken useimmiten tämän itsensä aloitteesta. Kun vanki saapuu Vantaan tutkintavankilaan, hänelle pidetään tulohaastattelu, jossa vanki voi toivoa tapaamista vankilapapin kanssa. Toisinaan pyyntö tulee vartijoiden kautta. Psykoterapeutin koulutuksen saanut Meijer toimii tehtävässään kirkon mandaatilla, vaikka työnantajana on Rikosseuraamuslaitos.
– Vaikka pääsen katsomaan vangin tietoja vankitietojärjestelmästä, en yleensä tarkista, mistä rikoksesta häntä epäillään. Tällä tavalla yritän pitää mieleni avoimena ja kohdata vangin ilman minkäänlaisia ennakko-oletuksia, Meijer sanoo.
Alun perin Marko Meijeristä ei pitänyt tulla vankilapappia.
– Ihan ensimmäinen tunne vankilapapin työtä ajatellessa oli, että huh huh, onneksi minun ei tarvitse tehdä tuota hommaa. Mieli muuttui, kun psykoterapiakoulutusryhmäämme osallistui vankilapappi, joka kertoi työstään. Minusta tässä työssä on erityisen hyvää se, että vaikka käsiteltävät asiat ovat yleensä synkempiä ja vaikeampia kuin seurakuntapapilla, vankilapapilla on mahdollisuus keskittyä niihin kunnolla. Se antaa työlle mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.
Meijer kokee kuormittavaksi tietyn ristiriidan papin roolinsa ja vankilamaailman sääntöjen välillä.
– Pappina minun tehtäväni on avata ovia, mutta vankila on suljettu laitos – ja se asettaa omat rajoituksensa.
Vangit eivät yleensä pyydä tapaamista vankilapapin kanssa käsitelläkseen rikostaan sinänsä.
– Pikemminkin tarve kumpuaa siitä ahdistuksesta, jonka vankilassa olo tai tuomion odottelu aiheuttaa. Moni kantaa myös huolta perhesuhteistaan, Meijer kertoo.
– Jumalanpalveluksille on kysyntää enemmän kuin on tarjontaa. Vantaan vankilassa kukaan ei voi käydä kirkossa joka sunnuntai tietynlaisen osastojaon vuoksi. Meillä on myös vankeja, jotka on määrätty pidettäviksi erillään toisista vangeista. He pääsevät kirkkoon vain sitä itse pyytäessään ja silloinkin yksityisesti. Imaamin perjantainen rukoushetki järjestetään joka toinen viikko, ja sama pätee siihenkin.
Kappelin oven viereen pöydälle on aseteltu pieniä kirjasia. Niihin on poimittu joka päivälle oma tunnuslauseensa Raamatusta. Avaan kirjasen haastattelupäivän kohdalta.
”Ei väellä eikä voimalla, vaan minun hengelläni, sanoo Herra Sebaot.”
Niin siinä lukee.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helsinkiläinen Tapani, 68, sinnitteli asunnottomana yli kaksikymmentä vuotta – ”Vankila on kaikkein turvallisin paikka ja katu turvattomin”
Hyvä elämäTapani lähti lapsuuskodistaan 15-vuotiaana, koska riiteli jatkuvasti isäpuolensa kanssa. Hän työskenteli ensin rakennustyömailla, joilla miehet olivat humalassa rakennusmestaria myöten. Myöhemmin hän ”tasapainotti talouttaan” kovemmilla keinoilla.
