Venho: Sylvi Kekkonen talletti kirjoihin sisäistä maailmaansa – se oli hänelle pelastus ja suoja
Presidentin puoliso ei ollut kiinnostunut uskonnosta eikä kai pohjimmiltaan politiikastakaan.
Joulukuussa 1973 Urho Kekkonen kirjoitti päiväkirjaan: “En ole koskaan puhunut Sylvin kanssa uskonnosta, mutta minulla on se käsitys, että hän ei ole uskovainen, t.s. ei usko. Mutta jos paratiisi tai taivas on ja jos Sylvi käännytetään portilta takaisin sen vuoksi, että hän ei usko, tekee portinvartija kyllä väärän tuomion. Oikeudenmukaisempaa, inhimillisempää, sävyisämpää ja totuudellisempaa ihmistä on vaikea uskovaisten piiristä löytää.”
Katkelmaa lainataan Ville Jalovaaran vastikään ilmestyneessä tutkimuksessa Myrskyä ja mystiikkaa – Suomen tasavallan presidentit ja kirkko. Kekkosen päiväkirjatekstin aikaan Sylvi oli jo vakavasti sairas ja kuoli seuraavana vuonna.
On jännittävää, että aviopuolisot, jotka ovat eläneet melkein viisikymmentä vuotta yhdessä, ja niistä pitkän rupeaman presidenttiparina, eivät ole koskaan puhuneet uskonnosta. Varsinkin kun Sylvi, omaa sukuaan Uino, oli papin tytär. Mutta kyllähän Urho Sylvinsä tunsi. Sylvi ei ollut kiinnostunut uskonnosta eikä kai pohjimmiltaan politiikastakaan, vaikka sai seurata sitä läheltä. Kirjallisuus sytytti: hän oli intohimoinen lukija ja kirjoitti itsekin.
Ihmisten edessä hän hillitsee itsensä.
Sylvi Kekkosen isä Kauno Uino oli tyhjätaskusta kylän kirkkoherraksi edennyt, elämää ja erilaisia ihmisiä ymmärtävä mies. Voi olla, että Sylvi peri elämänarvonsa isältään – muun muassa kammon ulkokultaisuutta ja hurskastelua kohtaan.
Novellissa Ihmisenmitta Sylvi kertoo, miten isä neuvoo pientä tytärtään siinä, mitä ihmisen pitää tavoitella. Korkealle koivuun on kasvanut kruunun tapainen oksaseppele, johon tyttö ei ylety. Isä pohtii, että se on “ihmisenmitta”, ja puhuu lapselle “oikeudenmukaisuudesta ja kestämisentaidosta, mikä tarvitaan kasvamisessa ihmisenmitan korkuiseksi”.
Sylvin Amalia-romaanissa vaimo tanssii kaurapellossa ja talloo viljaa “vihan vääristämin kasvoin”, koska on niin raivoissaan puolisolleen. Ihmisten edessä hän hillitsee itsensä. Itsehillintä ja valtava sisäinen kilvoittelu – nykymaailmasta kadonneita arvoja – liikuttavat kirjoissa.
Monet Sylvi Kekkosen novellit ovat muistoja lapsuuden Karjalasta ja kylän pappilasta. Tarinoissa esiintyy värikäs ihmisjoukko: kiertäviä nukketeatteriseurueita, kauppa-Hatakoita, takkupartaisia venäläisiä kulkureita, haudankaivajia, pikkurenkejä. Henkilöhahmoja katsellaan lempeästi. Joskus hymyillään ilkikurisesti, mutta ymmärretään silti. Lapsuusmuistojen maailma on jotenkin äärettömän pikkutarkka; jokainen yksityiskohta on huolella tallennettu.
Kun ihminen elää huomion kohteena ja paineen alla, kuten Sylvi presidentin vaimona eli, hän voi kehittää vahvan sisäisen maailman. Siellä hän on vapaa kokemaan ja ilmaisemaan.
Se maailma on kautta aikojen ollut naisten pelastus ja suoja. Usein se on ollut salainen ja yksityinen, joskus tarinoina, teksteinä tai kuvina jaettu.
Johanna Venho on kirjailija, jonka romaani Ensimmäinen nainen ilmestyy WSOY:ltä huhtikuussa.
Lue lisää kirjailija Sylvi Kekkosesta Naisten ääni -sivustolta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Lotta Svärd -säätiön juhlavuoden suojelija Jenni Haukio: ”Olen oppinut tapaamiltani lotilta sen, että koettelemusten edessä on noustava erimielisyyksien yläpuolelle”
Hyvä elämä AjankohtaistaTasavallan presidentin puolison Jenni Haukion mielestä on tärkeää pitää lottatyön henkistä perintöä elävänä tulevaisuuden sukupolvia varten.
