Veisut innostivat Jussi-Pekka Rantasen opettelemaan kitaran soiton ja omien biisien teon.
”Soitin kotona yksin pianoa, lauloin tätä ja itkin vuolaasti” – Riparien pieni punainen laulukirja on herättänyt tunteita jo 50 vuotta
Uutisjuontaja Jussi-Pekka Rantanen, näyttelijä Eija Vilpas, runoilija Aura Nurmi ja teekkari Matias Kari kertovat suosikkibiisinsä Nuoren seurakunnan veisukirjasta.
Uutisjuontaja Jussi-Pekka Rantanen, 44, lauloi nuoren seurakunnan veisuja 1990-luvulla Porissa.
”Rippileirillä saimme käyttöömme niin sanotut riparivihkot, joista lauloimme. Käytännössä ne olivat yhteen nidottuja A4-monistenivaskoita. En silloin tiennyt, että monisteiden laulut olivat peräisin Nuoren seurakunnan veisukirja -nimisestä opuksesta. Samalle sivulle oli kopioitu monta veisukirjan laulua. Vihot olivat hyvin itsetehdyn näköisiä.
Ensimmäisen kerran muistan nähneeni Punaisen veisukirjan vaimoni muuttolaatikossa, kun muutimme yhteen vuonna 2001.
Rippileirin jälkeen menin isoskoulutukseen ja edelleen leiriavustajakoulutukseen. Olin leireillä ja muutenkin mukana seurakunnan toiminnassa, ja joka kesä tehtiin uusi lauluvihko. Syy saattoi olla taloudellinen. Seurakunnalla ei ehkä ollut varaa antaa veisukirjoja niin isolle joukolle. Mutta monistenivaskat olivat näppäriä käsitellä missä sitten lauloimmekin.
Olin jo ennen rippikoulua soittanut pianoa ja käynyt soittotunneilla. Monistenivaskan kaikissa kappaleissa ei ollut nuotteja, vaan sanojen päälle oli kirjoitettu soinnut. Riparilla oli isonen, joka osasi soittaa pianoa soinnuilla. Se oli minulle uutta. Pyysin häntä näyttämään, miten se tehdään, ja soinnuilla säestäminen avautui minullekin.
Rippikoulun jälkeen lauloimme veisuja nuortenilloissa. Veisujen laulaminen oli melko läpitunkeva juttu. Soittelin niitä kotona monia vuosia seurakuntanuorivaiheen jälkeenkin. Jotkut veisuista ovat ikivihreitä. Veisujen kautta avautui gospelmaailma, ja minulle niiden kautta avautui myös omien biisien tekemisen maailma.
Kristinusko on täynnä mysteerejä, ristiriitaisuuksia ja erikoisuuksia, ja yritin sovittaa niitä mielessäni.
– Jussi-Pekka Rantanen
Innostuin kitaran soitosta ja aloin tehdä omia kappaleita. Hyvän lapsuudenystäväni kanssa kiersimme esittämässä biisejämme rippileireillä ja seurakunnan tilaisuuksissa. Olimme duo, kaksi kaveria ja kaksi kitaraa. Ensimmäinen kirjoittamani kappale oli nimeltään Tunnen olevani yksin. En koskaan hirveästi tykännyt siitä, mutta kaverini tykkää siitä edelleen. Hän soittaa sitä vielä nykyään bändinsä kanssa – ja on jo ihan aikuinen mies, neljävitonen. Täydestä menee.
Biisi oli sellainen tunnepurkaus. Moni varmaan samastui niihin tunteisiin silloin teinivuosina, kun etsi omaa paikkaansa ja koki olevansa yksin omien ajatustensa kanssa. Tekemämme kappaleet olivat gospelia, ne ekat jopa pikkasen julistavia. Kappaleet saivat enemmän sävyjä, kun taidot kehittyivät.
Nuorena elämäni täyttyi koulusta, harrastuksista ja seurakuntatoiminnasta. Biisejä tekemällä purin ajatuksiani ja pohdin ihmisenä kasvamista, paikkaani maailmassa ja sitä, mihin kaikkeen uskonto liittyy. Minulla oli kova tarve löytää oma paikka ja suunta ja elämän tarkoitus. Kristinusko on täynnä mysteerejä, ristiriitaisuuksia ja erikoisuuksia, ja yritin sovittaa niitä mielessäni.
Toivoin, että elämä menisi nätteihin muotteihin ja osaisin hahmottaa tätä maailmaa. Nuoruus oli suurten tunteiden aikaa monella tavalla. Vanhemmiten vasta hyväksyin sen, että vaikka kaiken tämän hahmottaminen on vaikeaa eikä kaikkea ymmärrä, se on ok.
Minulla on nyt kädessäni vaimoni siskon Nuoren seurakunnan veisukirja, joka on painettu vuonna 1985. Kun selaan tätä, huomaan, että täällä on paljon hienoja biisejä, joista tykkäsin. Oi Herra luoksein jää on numero 22. Se on tosi suuri suosikkini, mutta ei ehkä tyypillinen riparilaulu. Muistan, kuinka soitin kotona yksin pianoa, lauloin tätä ja itkin vuolaasti. Kappale avasi kaikki Niagaran lähteet. Myöhempinäkin vuosina olen laulanut sitä. Sehän on myös virsi, ja upea virsi onkin kaikessa lohduttavuudessaan ja sopii laulettavaksi läpi elämän kirjon.
Onhan täällä veisukirjassa Pekka Simojoen Ensirakkauskin. Kun tätä laulettiin, rakkaus oli vain haaveissa. Lauloin kappaletta myös kotona, ja äiti herkistyi aina, koska sen sanoma on niin kaunis.
Veisujen itsekseen laulamisella on terapeuttinen vaikutus. Ei tarvitse välittää, millä äänellä laulaa tai onko ääni auki. Tekniikka ei ole silloin pointti vaan se, että saa laulamisesta tunnekokemuksen. Minulla on kotona sähköpiano, johon kitarat nojailevat. Niihin pitää aina välillä tarttua. Nyt puhuttelee Pekka Ruuskan Kuljeta ja johda.”
Eija Vilpas lauloi veisuja aikoinaan Kellokosken Seka ja Sora -lauluyhtyeessä.
”Demokratia tuli silloin kirkkoon”
Näyttelijä Eija Vilpas, 62, lauloi nuoren seurakunnan veisuja 1970-luvulla Tuusulassa.
”Minulla on nuoruuden veisukirja edelleen tallessa, ja sitä en hukkaa. Osaan kyllä lauluja ulkoa ihan mielettömästi, koska olin oman riparini jälkeen isosena monena kesänä. Veisukirjahan on uusiutunut useasti. Minulla on se ensimmäinen vuodelta 1970. Kävin riparin vuonna 1972, ja samasta kirjasta laulettiin läpi isosvuosieni.
Olin hirveän aktiivinen Tuusulan seurakunnassa. Toimin isosena lastenleireillä ja pidin tyttökerhoja. Palkka ei ollut iso, mutta se oli tärkeä, koska sen sai omasta työstä. Olin jopa seurakunnan nuorisotyötoimikunnassa. Se oli sitä 1970-lukua. Toimikuntaan kuului rovasti ja kirkkovaltuuston jäseniä, ja kokoukset olivat tosi virallisia. Toimikunnassa oli kaksi nuorten edustajaa, minä ja silloinen Elisa Raitala, nykyinen Vilpas, sillä hän meni myöhemmin naimisiin veljeni kanssa.
Demokratia tuli silloin kirkkoon. Pohdittiin nuorten toimintaa ja maailman hädänalaisten auttamista. Seurakunnasta käytiin Kirkon nuorisotyön päivillä. Siellä kuultiin uusinta gospelmusiikkia Jaakko Löytyltä sekä Pekka Ruuskalta ja Livingstone-yhtyeeltä ja Pekka Simojoelta ja Exit-yhtyeeltä.
Herättäjäjuhlillakin käytiin ja siellä laulettiin körttivirsiä. Silloin oli myös kaiken maailman hyvän tahdon seminaareja, ja niissäkin laulettiin veisuja. Myös virsiä osaan ulkoa, koska nuorena käytiin pyhäisin kirkossa. Nykyisin olen ortodoksi, mutta käyn edelleen luterilaisessa kirkossa.
Olen yhä lapsuudenuskoinen niin kuin pikkulintu riemuissaan.
– Eija Vilpas
Lopetin isosena toimimisen Tuusulan seurakunnassa, kun muutin Helsinkiin opiskelemaan. Ennen teatterikorkeakoulua opiskelin opettajankoulutuslaitoksessa. Illaksi menin aina Ylioppilasteatteriin, sillä minulla oli kova kaipuu näyttelijän työhön.
Asuin Urheilukadulla ja kävin Meilahdessa ja Töölössä kirkossa niin kuin minulla oli ollut tapana, mutta tunsin itseni ulkopuoliseksi enkä tavoittanut niissä sitä seurakuntayhteyttä, johon olin tottunut. Mutta Käpylän kirkossa oli kotoisaa. Siellä oli kirkkoherrana Seppo Saaristo, joka oli entinen Tuusulan pappi ja rippi-isäni ja ollut minulle läheinen koko seurakuntanuoriajan.
Nuorena veisut olivat tosi tärkeitä. Voin heti sanoa yhden vanhan veisun, joka on kestänyt aikaa hyvin. Siinä lauletaan ’Millainen Jumala on väriltään? Mikä Jumala on väriltään?’ Laulu on yksinkertainen, mutta siinä on sellainen isompi ajatus ja hyvä sanoma. Laulu on nimeltään Jumalan ihonväri. Yksi kiva ja kaunis veisu on Tuli kirkkoon mies ja lapsi. Se on konkreettinen ja lohdullinen. Siinä yhdistyvät hengelllisyys ja arki.
Minulla on nuoren seurakunnan veisuista myös nuottikirjat, sillä meillä oli Kellokosken kirkolla pieni lauluyhtye. Seppo-pappi antoi yhtyeelle nimen Kellokosken Seka ja Sora, joka ehkä jotenkin kuvaa tasoamme. Ahkerasti kuitenkin harjoiteltiin ja esiinnyttiin.
Pikkulintu riemuissaan ei ole veisuissa, mutta sitä laulettiin pyhäkoulussa. Se on yksi lempilauluistani. Sitä laulettiin tyttökerhossakin, ja opetin sen omille kerholaisilleni. Olen yhä lapsuudenuskoinen niin kuin pikkulintu riemuissaan. Niin kauan kuin muistan, olen ajatellut, että Jumala on olemassa.”
Veisujen sanat ovat ruokkineet Aura Nurmen mielikuvitusta.
”Lempiveisuni on se klassisin, se maailmaa syleilevä veisu”
Runoilija Aura Nurmi, 32, lauloi nuoren seurakunnan veisuja 2000-luvulla Hangossa.
”Käsittelen tänä keväänä ilmestyneessä Leijonapatsailla-runokokoelmassani rippikouluikäisen tytön matkaa. Sitä varten luin nuoren seurakunnan veisuja ja muistelin omaa rippikouluaikaani.
Kävin rippikouluni Hangon seurakunnassa. Äiti halusi minut kauniiseen kaupunkiin rippikouluun. Se oli hänen esteettinen valintansa. Olen helsinkiläinen ja jouduin yksin Hankoon. No, elämässä oli muutakin, ja rippikoulu Hangossa oli aika kiva valinta. Siellä oli hienot tilat. Sain viettää aikaa puuhuvilassa, jossa tutustuttiin katekismukseen ensin pehmeästi. Ei se ollut mikään katastrofi. Sieltä tuli kivoja kavereita.
Olen oikeastaan ylpeä siitä, että minut on konfirmoitu kauniilla kukkulalla Hangon kirkossa. Minulla oli jo silloin vähän uskonnollista taustaa, sillä pienenä kävin hyvin pysäyttävän ja hienon pyhäkoulun. Hangossa halusin käydä myös yksityisillä katolisilla tunneilla erään nunnan luona.
Rippikouluajan sävelmistä minulla on aika vähän muistoja. En osaa laulaa, mutta tykkäsin lauluista, varsinkin niistä, joissa puhuttiin armosta ja kasvamisesta. Ne ovat ruokkineet mielikuvitustani ja tehneet minulle poikkeuksellisen hyvää.
Minusta on hienoa, että meillä on tällainen syvä, ikiaikainen sivistys, kuului sitten kirkkoon tai ei. Minä kuulun. Erityisen ihanaa on, että maailmassa on kaiken keskellä pyhää ja että se pyhä on onnistuttu taltioimaan hienojen kirjoittajien kautta moniin lauluihin.
Skeptisimmänkin ihmisen sydän heltyy tiettyjen tuttujen laulujen kohdalla.
– Aura Nurmi
Hyvin, hyvin mukavaa oli käyttää tätä aineistoa runokirjassani. Nuoren seurakunnan veisut ovat olleet taustalla rytmittämässä tekstiä. Olen hyödyntänyt kirjassa sekä rippikoulun henkeä että sitä hengellistä poljentoa, joka veisuissa on.
Yhdessä laulamisen traditio on hieno, mutta yhdessä lauletaan aivan liian vähän. On tavattoman hienoa, kun pääsee laulamaan jossakin kirkollisessa tilaisuudessa. Ihan liikutun, kun mietin sitä. Skeptisimmänkin ihmisen sydän heltyy tiettyjen tuttujen laulujen kohdalla.
Lempiveisuni on se klassisin, se maailmaa syleilevä veisu. Kuulin sen myös kummipoikani konfirmaatiotilaisuudessa. Olen kuullut sen ainakin viidessä kirkollisessa tilaisuudessa.
Vaikka ei olisi syvästi uskova, niin ihminen liikuttuu, kun koulussa lauletaan keväisin Jo joutui armas aika. Kyyneleet nousevat silmiin välittömästi. Lempiveisuni on vähän samanlainen. Se on hyvin kaunis, armollinen, universaali ja ajaton.
Veisu yhdistyy mielessäni hyvin voimakkaasti koulun kevätjuhlan tunnelmaan, siihen, että edessä on toiveikkuutta ja että jokainen meistä on ainutlaatuisesti rakastettu. Siinä veisussa on jotakin sellaista, mitä haluaisin Jumalan sanan olevan – että armahdetaan ja rakastetaan jokaista. Se on aivan käsittämättömän hieno ajatus.
Lempiveisuni on Onneni on olla Herraa lähellä. Se julkaistiin vuonna 1985 Nuoren seurakunnan veisukirjassa, ja seuraavana vuonna se päätyi virsikirjaan. Lempikohtani on tämä: ’Herra kädelläsi iloita mä saan / se on rikas käsi antamaan / siellä armahdusta meille tarjotaan / eikä kadotusta milloinkaan.’
Rippikouluaika Hangossa oli tosi ihanaa. Sen jälkeen moni kaverini lähti mukaan seurakunnan isostoimintaan. Minä en lähtenyt, sillä asuin eri kaupungissa, siellä Helsingissä. Mutta nyt teen töitä nuorten parissa, joten sekin aukko nyt tietyllä tavalla täyttyy. Ekstroverttinä ihmisenä olisin kyllä ollut niin selvä isoskandidaatti.”
Indigo Laurén (vas.), Matias Kari, Anna-Elena Vallivirta ja Iida Loukimo laulavat Leppävaaran seurakunnan Liekki-bändissä.
”Minulle musiikissa oleellisin asia on tunnelma”
Teekkari Matias Kari, 23, laulaa nuoren seurakunnan veisuja 2020-luvulla Espoon Leppävaarassa.
”Olin vähän aikaa sitten laulamassa Leppävaaran kirkossa jumalapalveluksen suorassa videolähetyksessä. Vedimme Liekki-bändimme laulajien ja kitaristi Make Perttilän kanssa Punaisen laulukirjan veisuja ja vähän virsiä.
Liekissä on soittajia ja laulajia ripari-ikäisistä minuun. Olen tällä hetkellä vanhin jäsen, mutta onneksi ikäero muihin ei ole hirveän iso.
Liekki on usein mukana jumalanpalveluksissa, joissa laulamme virsiä ja veisuja. Ollaan me vedetty muutama veisu myös järjestämissämme bändi-illoissa. Niitä on pari kertaa vuodessa, ja soitamme siellä pääasiassa kevyttä musiikkia, mutta myös kaikkea funkista metalliin ja oopperaan.
Opiskelen diplomi-insinööriksi Aalto-yliopistossa. Bändissä laulamisen lisäksi toimin vapaa-ajalla Leppävaaran seurakunnassa rippileirien apuohjaajana ja apuohjaajakouluttajana.
Liekki-bändiin liityin neljä vuotta sitten. Sitä vetävät pianisti ja kitaristi. Minä laulan ja suunnittelen stemmoja, ja jos joskus tarvitaan hyvin yksinkertaista kitaralisää, saatan säestää. Olen Punaisen laulukirjan avulla opetellut vähän rämpyttelemään kitaraa. Kirja on hirveän kätevä. Siinä on helppoja ja kivoja biisejä, joista aloittaa.
Veikkaan, että Happoradion biisit ovat riparien uusia hittejä.
– Matias Kari
Meillä järjestetään myös riparimusapäiviä, jotka kuuluvat riparilaisten pakollisiin seurakuntaan tutustumisiin. Silloin riparilaiset kiertelevät kirkolla ja tutustuvat kirkkomusiikkiin. Kirkolla on kolme rastia, ja bändi hoitaa niistä yhtä. Esittelemme Punaisen laulukirjan biisejä.
Bändin isoimpia tehtäviä on valmistella musiikki konfirmaatioihin. Niissä saattaa olla yksi urkubiisi jossain välissä, mutta kaikki muu musiikki on meiltä.
Veisuista suosikkibiisini on – bändiläiset kyllä nauravat tälle – vuoden 2015 veisukirjasta numero 99 eli Pekka Ruuskan Vartiossa. Bändimme on pakko vetää se kaikkialla, koska se on niin hyvä. Minulle musiikissa oleellisin asia on tunnelma. Tykkään Vartiossa-biisin tunnelmasta. Se on kaunis fiilistelybiisi ja kertoo hiljaisuudesta. Vartiossa ei ole maailman yksinkertaisin sävelmä. Se on myös musiikillisesti mielenkiintoinen ja lopussa on pari siistiä sointua. Kappale on kiva ja rauhallinen, mutta siitä saa myös tosi hienon ja mahtavan, jos haluaa. Olemme keksineet siihen bändin laulajien kanssa hyvän sovituksen.
Tänä vuonna ilmestyneessä uudessa veisukirjassa Vartiossa-laulua ei ole. On hyvä, että veisukirjaan tulee tuoreita biisejä ja kokeillaan kaikkea uutta, mutta poisjätettävien kappaleiden valinta on varmaan vaikeaa. Ei siinä välttämättä pysty ottamaan huomioon sitä, että jossakin seurakunnassa jostakin biisistä on tullut yleisön suosikki. Niin kuin nyt tämä Vartiossa on meillä Leppävaarassa erityisen suuressa suosiossa.
Tässä vaiheessa, kun on ollut jo monella riparilla, riparilaisten keskuudessa kaikkein suosituimmat kappaleet alkavat kuulostaa jo renkutuksilta. Tuo on vähän pahasti sanottu, mutta ne suosituimmat biisit ovat niin yksinkertaisia, niin kuin Tilkkutäkki, Evankeliumi, Sateenkaariunet ja erityisesti Sitkeä sydän. Eivät ne ole huonoja biisejä. Ne ovat hyviä ja käteviä – saadaan riparilaiset ylipäätään laulamaan. Sen jälkeen voidaan katsella vähän monipuolisempia lauluja.
Nyt, kun on ilmestynyt uusi veisukirja, on tosi kiinnostavaa, mistä biisistä tulee tämän kesän suosikki. Minusta on kiva, että tässä vuoden 2020 veisukirjassa on jälleen Juha Tapion Mitä silmät ei nää -biisi. Se oli vuoden 2010 muttei vuoden 2015 veisukirjassa. Veikkaan kuitenkin, että Happoradion biisit Pelastaja ja Puhu äänellä jonka kuulen ovat riparien uusia hittejä. Jälkimmäinen on ollut bändimme ohjelmistossa jo muutaman vuoden.”
Voit kuunnella neljä veisuesitystä erikseen K&k-tv-sivulla.
Veisukirja on aina ollut aikansa kuva
Teksti Hanna Antila, kuva Kari Pekka Kinnusen arkisto
Ensimmäinen Nuoren seurakunnan veisukirja ilmestyi syksyllä 1970. Sen kokosi tuolloin 23-vuotias ”pitkätukkainen ja kitaraa rämpyttävä” teologian opiskelija, Nuorten keskuksen julkaisu- ja koulutussihteeri Kari Pekka Kinnunen. Myöhemmin hänestä tuli muun muassa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan pappi ja Korson seurakunnan kirkkoherra.
Nuorten keskus ja Kirkon nuorisotyön keskus olivat julkaisseet A5-kokoisia lauluvihkoja, joista seurakunnissa otettiin kopioita.
– Otin laulujen kokoamisen vähän niin kuin kesähommaksi. Ei ollut mitään työryhmää, vaan aloin koota lauluja, jotka tunsin, Kari Pekka Kinnunen kertoo.
Nuoren seurakunnan veisukirjaan ei tehty varta vasten uusia lauluja, vaan ensimmäiseen painokseen valitut 108 laulua olivat jo olemassa. Sopivia löytyi jo julkaistuista lauluvihkoista sekä niin sanotuista henksuista, jotka olivat Lähetysseuran hengellisiä lauluja ja virsiä. Sieltä otettiin esimerkiksi Sua kohti Herrani. Muutama laulu löytyi Lasse Mårtensonin Voiko sen sanoa toisinkin -levyltä, esimerkiksi Jumala rakastaa maailmaa.
– Se oli myös folkin aikaa. Rippikouluissa laulettiin jo ennen veisukirjan julkaisua sellaisia lauluja kuin Tuulelta vastauksen saan ja We Shall Overcome.
Kari Pekka Kinnunen kokosi ensimmäisen pienen ja punaisen laulukirjan 1970-luvulla.
Lisäksi Kari Pekka Kinnunen kävi Musiikki-Fazerilla etsimässä sopivia negrospirituaaleja ja kansanlauluja. Laulujen piti sopia yhteislauluiksi.
Lauluissa kuuluivat sen ajan ilmiöt kuten kansainvälistyminen ja sosiaalieettinen herääminen, johon vaikuttivat muun muassa mustien ihmisoikeustaistelut ja Biafran nälänhätä.
– Veisukirjasta tuli mahdollisimman yleiskirkollinen, mutta selvästi uskonnollis-yhteiskunnallinen, Kinnunen luonnehtii.
Ensimmäinen 3 000 kappaleen painos myytiin nopeasti loppuun. Suosio oli kova myös seuraavilla painoksilla.
– Ei silloin arvattu, että kirjasta tulisi instituutio. Ajateltiin, että tehdään tällainen laulukirja, ja saa nähdä, minkä verran sille tulee käyttöä.
Nuoren seurakunnan veisukirja on uudistettu viiden vuoden välein. Uusin painos ilmestyi tammikuussa 2020. Vaikka laulut ovat vuosien varrella vaihtuneet, yksi on pysynyt: alusta alkaen veisukirja on ollut pieni ja punainen. Yksi seikka erottaa kuitenkin tuoreemmat painokset ensimmäisestä.
– Ensimmäisessä ei ollut ollenkaan kitarasointuja tai nuotteja vaan pelkät sanat, Kinnunen kertoo.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tuli kirkkoon mies ja lapsi – rippikoulunostalgikkojen yhteislauluillassa veisataan Punaisesta laulukirjasta
HengellisyysEspoon Tapiolassa toteutetaan osallistujien laulutoiveita.
”Näitä arpia en enää peitä, ne on aarteita sittenkin” – iltakirkossa lauletaan Kari Tapion lauluja
Ajankohtaista Hengellisyys
Tapiolan seurakunnan nuoret tekivät uutta gospelia: ”Haluamme tuoda rohkaisun sanoja”
Ajankohtaista Hyvä elämä
