”Mitä naiset edellä, sitä miehet perässä” – Tällainen on keskimääräinen pappi

”Mitä naiset edellä, sitä miehet perässä” – Tällainen on keskimääräinen pappi

Yhä useampi pappi on kotoisin pääkaupunkiseudulta. Naisia on pian enemmistö papeista.

Heikki, Pekka, Matti, Hannu, Juha, Timo, Antti, Seppo, Jukka. Ne ovat yhdeksän yleisintä pappien etunimeä Suomessa. Kymmenenneksi yleisin on Leena. Se all male panel -mielikuva, joka tästä nimilistasta herää, on kuitenkin väärä. Työelämässä mukana olevista papeista on tällä hetkellä naisia suunnilleen puolet. Tällä vuosituhannella papeiksi vihityistä naisia on jo enemmistö, noin 60 prosenttia.

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä on selvittänyt useammassakin tutkimuksessaan teologian opiskelijoiden ja pappien taustaa, ammatillista suuntautumista ja motivaatiota. Hänen mukaansa nais- ja miespuolisten pappien väliset erot ovat monessa asiassa yllättävän pieniä. Naiset ovat uudistushakuisempia kuin miehet, mutta sama pätee koko väestöön. Sitä paitsi miehetkin ovat aiempaa uudistushakuisempia.

– Voisi sanoa, että mitä naiset edellä, sitä miehet perässä. Monissa kirkon kysymyksissä naispuoliset papit ovat tienraivaajia. Miehet tulevat hitaammin perässä. Nykyisin tämä näkyy esimerkiksi avioliittokysymyksessä, Tervo-Niemelä sanoo.

– Nainen, joka uskaltaa hakeutua papiksi, ei voi olla se kaikkein hiirulaisin. Varsinkin ensimmäisillä, 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa papiksi vihityillä naisilla on ollut todella vahva halu ja kutsumus pappeuteen.

Puolella papeista on vahva kutsumus

Papiksi ei lähdetä kevein perustein tai kun muutakaan ei keksitä. Tervo-Niemelän mukaan suunnilleen puolet papeista kokee vahvasti työnsä olevan Jumalalta saatu kutsumus. Siinä, millaisiin tehtäviin ja asioihin papit työssään suuntautuvat, Tervo-Niemelä erottaa neljä ryhmää.

Noin joka viides pappi on suuntautunut vahvasti edistämään ihmisten hyvinvointia, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia.

Suurin joukko, noin puolet, papeista on hänen mukaansa työssään laajasti ja monipuolisesti suuntautuneita.

– Heitä kiinnostaa melkein mikä tahansa seurakuntatyön ulottuvuus. He näkevät kirkon roolin ja oman työnsä hyvin monipuolisena.

Noin joka neljäs pappi puolestaan on suuntautunut erityisesti jumalanpalvelukseen, julistamiseen ja hengellisyyteen – siihen, että työssä ollaan Jumalan sanan ja Pyhän äärellä.

– Papeilla on yleensä voimakas halu kohdata muita ihmisiä ja olla auttamassa ja tukemassa, mutta osalla näistä jumalanpalveluselämään suuntautuneista on joskus lieviä hankaluuksia siinä. Osa heistä kokee kärsivänsä sosiaalisen kyvykkyyden puutetta, ja se aiheuttaa heille kuormitusta työssä, Tervo-Niemelä kertoo.

Noin joka viides pappi on suuntautunut vahvasti edistämään ihmisten hyvinvointia, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Tervo-Niemelä kertoo, että juuri tämän ryhmän papit ovat niitä, jotka esimerkiksi tällä hetkellä ajavat voimakkaasti samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä.

Sitten on vielä pieni joukko pappeja, joita Tervo-Niemelä kutsuu passiivisesti suuntautuneiksi ja jotka eivät ole erityisen kiinnostuneita kirkon työstä.

Herätysliikkeiden vaikutus pienentynyt

Perinteisesti moni pappi on ollut kotoisin herätysliikkeiden vahvalta alueelta Lapuan hiippakunnasta ja kirjoittanut ylioppilaaksi Lapuan tai Seinäjoen lukiosta, mutta ei enää nykyisin. Nuoremmista papeista yhä useampi on lähtöisin pääkaupunkiseudulta, jossa ei yleensä olla linkittyneitä herätysliikkeisiin.

Kati Tervo-Niemelä toteaakin, että herätysliikkeiden merkitys pappien taustavaikuttajana on pienentynyt.

– Herätysliikkeistä herännäisyys on ollut vahvimmin pappien taustalla, ja edelleen noin kolmannes kaikista papeista on saanut siitä vaikutteita. Kuitenkin monet teologian opiskelijat ja nuoret papit kokevat sen aika vieraaksi. Heillä on paljon enemmän kontakteja kirkon ulkopuolelle vapaisiin suuntiin, esimerkiksi helluntailaisuuteen, kuin perinteisiin herätysliikkeisiin, Tervo-Niemelä kertoo.

Myös evankelinen herätysliike on aiemmin ollut seurakunnissa vahva vaikuttaja, mutta sen merkitys on heikentynyt varsinkin pappien keskuudessa – ei niinkään muiden seurakunnan työntekijöiden joukossa. Tervo-Niemelä arvioi, että yksi syy tähän lienee evankelisuuden voimakas profiloituminen naispappeuden vastustajaksi. Evankelisuuden piirissä kasvaneet nuoret eivät myöskään välttämättä lähde opiskelemaan teologiaa, koska heidän herätysliikkeensä ja kirkon välillä on virkakysymyksessä niin voimakas ristiriita.

Viidennestä herätysliikkeestä saadut vaikutteet näkyvät Tervo-Niemelän mukaan ennen kaikkea niiden pappien keskuudessa, jotka ovat syntyneet 1950-60-luvuilla. Lestadiolaisia sen sijaan on tasaisesti muutama prosentti kaikissa pappien ikäluokissa. 1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella papeille tehdyissä kyselyissä näkyi vahvasti sekä Tuomas-yhteisön että hiljaisuuden liikkeen vaikutus, mutta nuoremmille papeille niillä ei ole kovin suurta merkitystä.

Henkilökohtaisella tasolla on tietysti tragedia, jos papiksi ei pääse, vaikka sitä haluaisi.
– Kati Tervo-Niemelä

Se, että herätysliikkeillä on ollut kirkossa vahva asema, näkyy myös siinä, että kirkon työntekijöiden näkemykset saattavat poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Tervo-Niemelän mukaan papit, ja myös nuorisotyöntekijät, näyttävät yhdessä kysymyksessä jakautuvan hyvin selvästi kahteen leiriin. On niitä, jotka pitävät henkilökohtaista uskonratkaisua tärkeänä ja tähtäävät ihmisten kääntymiseen. Toisaalta on niitä, jotka vahvasti vastustavat tällaista näkemystä ja pitävät sitä vahingollisena. Yhtä jyrkkää kahtiajakoa ei ole niissä eurooppalaisissa protestanttisissa kirkoissa, joissa ei ole samantyyppisiä herätysliikkeitä kuin meillä tai ne toimivat kirkon ulkopuolella.

Pappeus periytyy perheessä

Vuoden 2008 jälkeen teologien työllistyminen papeiksi on ollut selvästi vaikeampaa kuin aiemmin. Kati Tervo-Niemelän mukaan se on johtanut siihen, että nuoret, 2010-luvulla vihityt papit ovat erittäin motivoituneita ja kutsumustietoisia.

– Vihkimyksen saaneet ovat siis valikoitunutta joukkoa. Henkilökohtaisella tasolla on tietysti tragedia, jos papiksi ei pääse, vaikka sitä haluaisi. Kirkon kannalta siinä on se hyvä puoli, että papiksi päätyneet ovat 2010-luvulla tasokkaampia kuin niinä aikoina, kun jokseenkin jokainen halukas sai vihkimyksen, Tervo-Niemelä toteaa.

– Suunnilleen puolet teologian opiskelijoista on entisiä seurakuntanuoria, ja viime vuosina yhä useampi on aloittanut opinnot ilman mitään seurakuntataustaa. Kuitenkin papiksi vihityt näyttäisivät 2010-luvulla olleen ennen kaikkea niitä, jotka tulevat vahvemmasta seurakuntanuoritaustasta. Se pitkään näkyvissä ollut suuntaus, että pappien kutsumuskokemus on heikentynyt, ei enää nuorimpien pappien kohdalla pädekään.

Kirkon piirit ovat pienet. Tilastot paljastavat, että hyvin usein papin puoliso on toinen pappi tai ainakin teologi. Tervo-Niemelä yllättyi siitä, että pappeus näyttäisi myös yhä useammin periytyvän vanhemmilta lapsille – ja vielä sukupuolen mukaan: äidin pappeus siirtyy tyttärelle, isän pojalle.

Testaa itsesi: Kuinka pappi olet?

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi