Sosiaalineuvos Tapio Pajuselle on ollut tärkeää oman vaikeasti sairaan äidin antama arvopohja. – Hän opetti, että me olemme täällä toisiamme varten.
Yhteisvastuun Tapio Pajunen kertoo syövästään ja ruotii yhteiskuntaa: ”Nykyajan suvaitsevuus on nöyryyttävää”
Tapio Pajusen mielestä koronaviruksen toinen aalto voi sysätä Suomen 1990-luvun lamaa muistuttavaan talouskriisiin.
Kun 1990-luvun lamassa kulutus ja investoinnit tyssäsivät, yritykset kaatuivat, ja seurasi suurtyöttömyys.
– Tälläkin hetkellä on vaarana, että palaamme tuohon lamatodellisuuteen. Jos koronaviruksen toinen aalto pyyhkäisee yli, ja yhteiskunta seisahtuu, saattavat seuraukset olla samanlaiset kuin silloin, sanoo Yhteisvastuukeräyksen keräysjohtaja Tapio Pajunen.
Kun lama tuli vuonna 1990, Pajunen oli 32-vuotias Keravan seurakunnan päihde- ja kriminaalityön erityisdiakoni.
– Silloin kohtasin työssäni perheitä, joilla oli satojen tuhansien markkojen lainat uudesta omakotitalosta, ja sitten yhtäkkinen työttömyys tai konkurssi. Vielä senkin jälkeen, kun pankki oli jo vienyt talon, eräälle asiakkaalleni jäi satojen tuhansien velat. Tämä perheenisä päätyi hirttämään itsensä, Pajunen sanoo.
Emmekö julista Jumalan sanaa, jos sanomme, että jokaisella Jumalan kuvalla on oikeus ihmisarvoiseen elämään.
Tämä on perspektiivi, josta Pajunen on seurannut menneen kevään ja kesän keskusteluja siitä, missä määrin kirkko voi sekaantua politiikkaan.
Pajunen on siitä harvinainen mies, että hän tapaa työssään jatkuvasti niin suomalaista poliittista eliittiä kuin kaikkein huonoimpaan osaan joutuneita ihmisiä. Viime vuonna tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi Pajuselle sosiaalineuvoksen arvonimen. Pajunen itse pitää huomionosoitusta merkkinä siitä, että yhteiskunta arvostaa kirkon diakoniatyötä. Yhteisvastuukeräys ei milloinkaan ole pelkkä rahankeräys, vaan se tuo aina esiin myös ongelmia, joihin on etsittävä poliittisia ratkaisuja.
– Kun Jeesukselta kysyttiin, että opettaja, mikä on suurin käsky, niin hän sanoi, että suurin on tämä: rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, yli kaiken. Sitten hän piti pienen taidepaussin ja jatkoi, että toinen aivan yhtä tärkeä on tämä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, Pajunen sanoo.
Hän korostaa, että molemmat puolet asiassa ovat meille kristityille yhtä tärkeitä, eikä toista ole ilman toista.
Tapio Pajusen mielestä köyhien ja sorrettujen puolustaminen ei ole keneltäkään pois.
– Kirkon tehtävä on huolehtia Jumalan Sanasta, mutta aivan yhtä tärkeää on rakastaa lähimmäistä. Tällöin kirkolle luovuttamaton tehtävä on olla äänenä niille ihmisille, joiden ääntä poliittiset päättäjät eivät kuule. Kirkon tehtävä on tuoda esiin piilossa oleva hätä, Pajunen sanoo.
1990-luvullakin kirkko reagoi, koska se ei oman olemuksensa vuoksi voinut katsoa sivusta, kun ihmiset kärsivät.
– Köyhien ja sorrettujen puolustaminen ei voi milloinkaan olla väärin, eikä se koskaan ole keneltäkään pois. Se ei olisi väärin silloinkaan, jos jokin poliittinen puolue protestoisi tätä vastaan. Emmekö julista Jumalan sanaa, jos sanomme, että jokaisella Jumalan kuvalla on oikeus ihmisarvoiseen elämään, Pajunen kysyy.
Uskovaispoika Porvoosta rakastui rockiin
Tapio Pajunen syntyi toukokuussa 1958 Viialassa, josta perhe muutti Porvooseen. Sieltä tulevat Pajusen ensimmäiset muistot. Hän oli yksitoistavuotias, kun isä kuoli.
– Äiti oli sairastunut vakavasti, kun olin vasta pieni lapsi. Yksinhuoltajaperheessä kaikki lapset joutuivat ottamaan paljon vastuuta arjesta, Pajunen sanoo.
– Äitivainaa antoi vahvan arvopohjan. Hän opetti, että me olemme täällä toisiamme varten. Ja kotonahan meidän kaikkien pitikin olla toisiamme varten, jotta elämä pyörätuoliin sidotun yksinhuoltajan perheessä saatiin rullaamaan, Pajunen sanoo.
Arki oli niukkaa, mutta Pajusella oli myös henkireikä: hän oppi lukemaan viisivuotiaana.
– Olen koko elämäni ollut kirjaston superkäyttäjä. Koulussa olin keskiverto-oppilas, mutta satsasin kunnolla aineisiin, jotka kiinnostivat minua. Historian suhteen minulla oli aivan valtava tiedonjano, Pajunen sanoo.
Kerran eräs eläkeläinen tuli kertomaan, että Beatlesin takia hän oli tullut ehtoolliselle ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen.
Kodissa oli vahva arvokasvatus, mutta se ei ollut millään tavalla hengellinen. Silti Pajunen teini-iässä liittyi seurakuntanuoriin.
Suomessa oli jatkosodan jälkeen levinnyt voimakas herätys, jota erotuksena neljästä edellisestä liikkeestä ruvettiin kutsumaan viidenneksi herätysliikkeeksi eli viidesläisyydeksi. Siinä vaadittiin henkilökohtaista uskonratkaisua, jossa Jeesus otetaan vastaan henkilökohtaisena Vapahtajana. Porvoossa jylläsi voimakas herätys, ja siihen Pajunenkin lähti mukaan.
– Meillä oli todella iso ja tiivis porukka, jonka opetus oli hyvin lakihenkistä. Opin kyllä paljon Jumalasta, ihmisestä ja elämästä, mutta muutaman vuoden kuluttua aloin kyseenalaistaa sen ryhmän tulkintoja, Pajunen sanoo.
Tapio Pajunen opiskeli 1990-luvulla papiksi, koska hän huomasi, että kirkossa työntekijää ei kuunnella, jos on hän diakoni tai nuorisotyönohjaaja.
Hän oli innokas rockmusiikin harrastaja, ja pian kavereita tuli muusikkopiireistä. Rockmusiikin yhdistävä voima on ollut pysyvä elementti Pajusen elämässä. Kun hän joitain vuosia sitten keksi järjestää Tampereella Beatles-messuja, soittajat löytyivät helposti. Messussa virret korvattiin neljän ikimuistoisen moppitukan monitulkintaisilla lauluilla. Joku voi kysyä, miten sellainen sopii jumalanpalvelukseen, mutta Pajunen tietää.
– Esimerkiksi synninpäästö: Mikä sopisi paremmin kuin Let It Be? Esirukouksessa Jumalan eteen puolestaan kannetaan tärkeitä asioita ja muistoja omista rakkaista kappaleen In My Life sanoilla, Pajunen luettelee.
– Kerran eräs eläkeläinen tuli kertomaan, että Beatlesin takia hän oli tullut ehtoolliselle ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen.
Jokaiselle on annettava tilaisuus tulla kuulluksi
Seurakuntanuoruuden jälkeen Pajunen oli valokuvaaja ja satamajätkä, kunnes hän vuonna 1985 päätti opiskella diakoniksi. Jo opiskeluaikana kirkko näytti kovat kasvonsa siinä, että työntekijää ei kuunnella, jollei hän ole pappi. Niinpä Pajunen diakoniatyön ohessa luki papiksi.
Ensimmäinen papin paikka oli Lontoon merimieskirkko. Sen naapurissa oli paikallinen anglikaanikirkko, jota johti vain yksi pappi, isä Richard.
– Seurakunnassa oli 11 000 jäsentä, mutta isä Richardin lisäksi ei ollut muita palkattuja työntekijöitä kuin kerran viikossa tunniksi kanslisti, Pajunen kertoo.
– Kerran eräät suomalaiset vierailijat utelivat isä Richardilta, että hänellä varmaankin on valtavasti vapaaehtoisia. Isä Richard vastasi, että ei ole. On vain valtava joukko kristittyjä seurakuntalaisia, jotka tahtovat palvella Jumalaa ja lähimmistään, Pajunen muistelee.
Suvaitsija pidättää aina itsellään oikeuden suvaita tai olla suvaitsematta.
Tällaistahan sen Suomessakin pitäisi olla – Ja Pajusen mukaan tuleekin olemaan sitä mukaa kuin kirkot rahat hupenevat. Mutta voisiko seurakunnista muodostua Suomessa tiiviitä yhteisöjä, kun ihmiset tuntuvat elävän niin erimielisissä kuplissa? Pajusen mukaan kirkossa on erittäin vaikea esittää eriäviä mielipiteitä.
– Tämä oikeastaan nousee kirkon opillisesta perinteestä, jossa asioista on vain yksi totuus, eikä vastakkaisia argumentteja suostuta edes kuuntelemaan, hän sanoo.
Niinpä itseään hyvinkin suvaitsevina pitävät ihmiset voivat käyttäytyä yllättävän fundamentalistisesti. Tämä näkyy siinä, miten kirkossa keskustellaan sukupuoliasioista tai mitä mieltä saa olla sellaisista aroista aiheista kuten maahanmuutto.
Köyhien puolustajan on kuitenkin kyettävä keskustelemaan vaikeista asioista siksi, että viime vuosina nimenomaan populistipuolueet ovat saaneet kannatusta juuri huono-osaisissa kansanryhmissä. Jos kirkko haluaa auttaa näitä ihmisiä, sen on voitava asettua heidän asemaansa.
– Ymmärrän kirkossa olevan pelon, että kirkon oppi vääristyy tai keventyy, jos annetaan tilaa kirkon oppiin nähden vastakkaisille kannoille. Mutta tässäkin on pohdittava, mikä kuuluu kirkon muuttumattomaan uskoon, josta ei anneta tuumaakaan periksi, ja mikä taas kuuluu muuttuvan elämäntilanteen piiriin, Pajunen sanoo.
Rockharrastuksen myötä Tapio Pajunen on oppinut tuntemaan lukuisia kansainvälisiä artisteja. Vuonna 2014 parantunmattomaksi luultua syöpää sairastanut brittiläinen kitaristi Wilko Johnson lähti tukemaan Yhteisvastuun saattoihoitokampanjaa. Kuva: Tapio Pajusen kotialbumi.
– On valitettavaa, että suvaitsevuus on kadottanut todellisen merkityksensä. Nykyään suvaitsevuus on sitä, että kun minä suvaitsen tätä tai tuota, niin minä olen valmis tukemaan toisen ihmisen elämäntapaa ja ideologiaa. Todellinen suvaitsevuus ei ole sitä. Suvaitsevuus on sitä, että annetaan toiselle ihmiselle tilaisuus tulla kuulluksi, ja sen jälkeen tehdään itse johtopäätökset ja ratkaisut, Pajunen sanoo.
– Nykyajan suvaitsevuus on myös nöyryyttävää. Siinä minä parempana ja ylempiarvoisena ihmisenä voin suvaita sinua ja elämäntapaasi. Suvaitsija pidättää aina itsellään oikeuden suvaita tai olla suvaitsematta. Tällainen suvaitsevuus ei kuulu aitoon yhdenvertaisuuteen.
Oma syöpä kirkasti elämän merkitystä
Pajusella on myös tuore omakohtainen kokemus siitä, miten vaikeaa on ymmärtää toistemme todellisuutta ja asettua toistemme asemaan.
– Olen yli kymmenen vuoden ajan kouluttanut saattohoidon ammattilaisia kuolevien ihmisten tukemiseen. Olen tässä kouluttajan roolissa kuvitellut, että minä tiedän, mitä se kohtaaminen on, ja millaisessa todellisuudessa kuoleva elää. Mutta olin väärässä, Pajunen sanoo.
Pieni ihminen jää aina isokenkäisten jalkoihin. Siksi kirkon on tehtävä on pitää esillä pienen ihmisen ääntä, uskoo Tapio Pajunen.
Keväällä 2019 lääkäri kertoi, että Pajusella on syöpä.
– Vasta siinä kohtaa tajusin, miltä oikeasti tuntuu saada diagnoosi sairaudesta, joka voi johtaa kuolemaan. Silloin ymmärsin, että tämä on maailma, jota kukaan toinen ei voi ymmärtää. On tietyt perusasiat, jotka toinen saman kokemuksen läpikäynyt ymmärtää, mutta hänkin katsoo sitä eri perspektiivistä, oman historiansa kautta.
Pajusen mukaan hänen syöpänsä ei ole salaisuus, muttei hän siitä ole myöskään puhunut.
Sairauden myötä olen konkreettisesti saanut tuntea vertaistuen merkityksen sekä sen, miten perhe ja ystävät kantavat vaikeissa hetkissä.
– Itse asiassa tänä kesänä sairastuin toiseen syöpään. Tällä syövällä ei ole mitään tekemistä edellisen kanssa, vaan nämä ovat itsenäisiä sairauksia. Syöpä operoitiin juhannukseen jälkeen.
– Sairauden myötä olen konkreettisesti saanut tuntea vertaistuen merkityksen sekä sen, miten perhe ja ystävät kantavat vaikeissa hetkissä. Tällä hetkellä tilanteeni on se, että sairaus on hallinnassa ja nautin elämästäni ja työstäni, johon olen jo palannut. Näiden kokemusten kautta elämän merkitys on vahvistunut hurjan paljon. Sairaudet eivät tällä hetkellä vaikuta arkeeni millään lailla, mutta ne ovat lisänneet armeliaisuutta.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: Formula 1-kuljettajien luottolääkäristä Aki Hintsasta tehty kirja kertoo kamppailusta syövän kanssa – koetukselle joutuu myös usko Jumalaan
HengellisyysOskari Saaren kirjoittama kirja Tänään olen elossa perustuu päiväkirjamerkintöihin, joita Aki Hintsa teki elämänsä viimeisinä kuukausina.
