Risto Oikarinen on kirjoittanut viisi kirjaa. Tänä keväänä ilmestyneessä romaanissa Piispa hän eläytyy eläkeikää lähestyvän naisen maailmaan.
Joskus elämä pakottaa ihmisen uskonnolliseksi, huomasi kirjailija Risto Oikarinen – hän kirjoitti romaanin piispasta, joka haraa uskoa vastaan
Rukouselämän treenaaminen ja riitit ovat Risto Oikariselle vapautta, jonka osallisuus kirkon traditiosta antaa.
Usein tarina menee näin: on pappi, joka ajautuu uskonkriisiin tai ehkä menettää uskonsa kokonaan. Mutta entä jos tilanne olisikin päinvastainen? Että olisikin pappi, joka tulee uskoon tai jollakin tavalla löytää suhteen Jumalaan? Kirjailija Risto Oikarinen pyöritteli ajatusta pitkään.
– Kymmenkunta vuotta sitten puhuttiin siitä, kuinka paljon papeissa on ateisteja tai vähintään agnostikkoja. Halusin tutkia, mitä se edes tarkoittaa, kun pappi sanoo, ettei hän usko Jumalaan. Millainen käsitys hänellä silloin on uskosta tai Jumalasta? Tai jos joku sanoo olevansa agnostikko, mikä hänelle ylipäänsä on uskoa? Oikarinen kertoo.
Papista, joka ei usko, tuli kirjoittamistyön edetessä piispa, joka ei usko – Oikarisen tuoreen Piispa-romaanin päähenkilö. Piispa on lähtöisin uskonnollisesta kodista, mutta on jo lapsena jäänyt uskon ulkopuolelle. Usko ei herää myöskään teologian opinnoissa eikä kirkon töissä siitä muille saarnatessa. Ja vaikka romaanin kuluessa tapahtuu merkillisiä asioita, aivan loppuhuipennukseen asti piispa sulkee pois mahdollisuuden, että kyse voisi olla Jumalan toiminnasta.
Tuon piirteen Oikarinen tunnistaa itsessäänkin.
– Minulle on aika luonnollista lähteä selittämään asioita järjellä tai puhtaaksi sattumaksi. Vasta viime aikoina olen antanut itselleni pienen mahdollisuuden, että oman elämän tapahtumia voisi ajatella myös uskonnollisesti.
– Oman körttiläisen taustanikin vuoksi minulle on äärimmäisen vierasta sellainen puhe, että ”kiitos Jeesus, että tänään tapahtui näin ja se oli varmasti tarkoitettu”. Uskonto on ollut minulle aikuisiässä eräänlainen laajempi kehys: Jumala on olemassa, mutta etäällä ja taustalla, eikä hän suoraan vaikuta mihinkään ihmisen elämän tapahtumiin.
Papiksi ryhtyminen alkoi tuntua velvollisuudelta
Risto Oikarinen ajatteli pitkään, että teologian opinnoistaan huolimatta hän ei halua papiksi. Kirkko ja seurakuntatyö tuntuivat sellaisilta, että niihin sopiakseen omaa persoonaa täytyisi typistää. Olisi hyssyteltävä ja oltava hiljaa.
– Vielä kymmenen vuotta sitten tuntui siltä, että minulla voisi olla papin identiteetti puoli tuntia viikossa. Sehän ei olisi riittänyt edes messun toimittamiseen.
Papiksi ryhtyminen mietitytti myös kirjailijan vapauden kannalta. Oikarinen on ollut päätoiminen kirjailija vuodesta 2005 alkaen, jolloin hänen esikoisteoksensa, runokokoelma Puupuhaltaja julkaistiin. Hänen ystäväpiirissään on paljon kirjallisuuden parissa toimivia ihmisiä, joista harva kuuluu kirkkoon.
– Mietin, leimaisiko pappeus minua paitsi ulkoisesti myös sisäisesti. Alkaisinko sen vuoksi kaventaa omaa ilmaisuani?
– Sitten minulle kävi vähän kuin romaanini piispalle. Tuli tiettyjä tapahtumia ja kokemuksia, jotka ovat olleet aika kipeitä. Aloin niin sanotusti kuulla kutsumuksen papiksi. Kävi niin kuin filosofi Ludvig Wittgenstein on sanonut: joskus elämä pakottaa ihmisen uskonnolliseksi.
Kirjoittamisen ja oppilaitospapin työn lisäksi Risto Oikarinen opettaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa ja Laajasalon opistossa.
Papin työhön työnsi sekin, että Oikarinen alkoi tuntea sen velvollisuudekseen.
– Tietyssä pisteessä elämää uskonnollinen usko ja rukous ovat olleet minulle hirveän tärkeitä, mutten ole halunnut jakaa sitä enkä puhua siitä kenellekään. Kaikenlainen makeileva evankeliointi ja uskonratkaisun korostaminen on tuntunut niin vastenmieliseltä, melkein kuin eri uskonnolta, että se on saanut minut vetäytymään.
– Jäin omaan rukouselämääni, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että sieltä on tultava ulos. Koska olen itse saanut niin paljon, minulla on velvollisuus kertoa muillekin, että uskosta on mahdollista löytää vapauden ja armon kokemus.
Oikarinen huomauttaa, ettei jumalasuhde tai usko tule tyhjästä. Uskonnollisten käsitteiden pitää olla jollakin lailla tuttuja ennen kuin ne voivat alkaa vaikuttaa. Pappina hän kokee tehtäväkseen luoda ihmisille tällaista uskonnollista esiymmärrystä tai kaikupohjaa ennemmin kuin evankelioida tai käännyttää.
– Haluan pappina tehdä tutuksi sitä, mitä merkitsee vaikka Jumala tai armo, jotta niistä tulisi mahdollisuuksia sellaisellekin ihmiselle, joka ei ajattele olevansa lainkaan uskonnollinen. Jossakin vaiheessa nuo asiat voivat ehkä aktivoitua ja alkaa kannatella elämää.
Jos pitää korvat auki, ei ole voinut olla kuulematta niitä ääniä, joita kirkosta kantautuu, kaikenlaista vähättelyä ja kiusaamista.
Oikarinen vihittiin papiksi marraskuussa 2018, ja hän on siitä asti työskennellyt oppilaitospappina Laajasalon opistossa Helsingissä. Nykyisin hän kuulemma rakastaa kirkkoa. Kun on osallinen kirkon elämästä ja sen pitkästä traditiosta, ei jää pyörimään vain omaan sisäiseen maailmaansa.
– Minulle se on vapautta. Vapaus on sitä, että saan mennä säännöllisesti kirjoittamaan, treenata rukouselämää ja osallistua tiettyihin rutiineihin ja riitteihin. Vapaus vailla muotoa ei olisi enää vapautta vaan kahle.
Kirjoittaminen on paljolti eläytymistä
Piispa on ensimmäinen kirja, jonka Risto Oikarinen on kirjoittanut pappina. Vaikka se pysyttelee tiukasti yhden illan ja yön tapahtumissa, piispa ehtii muistoissaan ja ajatuksissaan kieputtaa monia teemoja: on raadollista kirkollista valtataistelua ja byrokratiaa, piispan omintakeista raamattunäkemystä ja mystiikan historiaa.
Alun perin piispa puhui Oikarisen päässä miehen äänellä. Sitten hänelle valkeni, että piispa onkin nainen. Samalla hän tajusi, että jos piispa on nainen ja vielä ensimmäisten papiksi vihittyjen naisten sukupolvea, romaanissa on pakko käsitellä myös naisten asemaa kirkossa.
Romaanin tapahtumat ovat Oikarisen kynästä, mutta samanlaista uhkailua, solvaamista ja mitätöintiä ovat kokeneet monet kirkossa pappeina toimineet naiset oikeastikin.
– Jos pitää korvat auki, ei ole voinut olla kuulematta niitä ääniä, joita kirkosta kantautuu, kaikenlaista vähättelyä ja kiusaamista. Tuntuu, että nyt ollaan menossa taaksepäin ja vanhaa virkakäsitystä puolustavat äänet ovat voimistuneet.
Suru on surua, nöyryytys nöyryytystä ja seksuaalinen nautinto seksuaalista nautintoa kokeepa sitä kuka tahansa.
Oikarinen itse ei ole työskennellyt seurakunnassa, mutta hänen molemmat vanhempansa ovat. Kun ensimmäiset naispuoliset papit tulivat kirkkoon, Oikarinen oli kymmenvuotias.
– Olihan minulla korvat jo lapsenakin.
Romaanin piispa on eläkeikää lähestyvä yksin elävä ja yksinäinenkin nainen. Oikarinen on nelikymppinen perheenisä, mutta hän sanoo, ettei vanhenevan naisen nahkoihin asettuminen tuntunut erityisen hankalalta.
– Kirjoittaminen on aika paljon eläytymistä ja samastumista omalla tunneapparaatilla: millä tavalla tämä henkilö kokee elämän, miten katselee maailmaa, miksi tuntee niin kuin tuntee? Me ihmiset olemme yksi ja yhtä. Suru on surua, nöyryytys nöyryytystä ja seksuaalinen nautinto seksuaalista nautintoa kokeepa sitä kuka tahansa.
Uskonnollista kieltä pitää lukea uskonnollisesti
Romaanin läpi kulkee ketju naisia, joiden usko ilmenee hurmoksellisina tiloina, ekstaattisina näkyinä ja eroottissävyisenä rakkautena Kristukseen. Moni tietää Ávilan Teresan ja hänen kuvauksensa siitä, kuinka enkeli lävistää hänen sydämensä keihäällä.
Harvempi ehkä on kuullut, että suomalaisissa herätysliikkeissä on aikoinaan ollut monia hurmoksellisia saarnanaisia ja virsissä paljon eroottisesti latautuneita kielikuvia. Siihen nähden nykykirkon hengellisyys tuntuu kovin sisäsiistiltä ja asialliselta.
– 1900-luvulle tultaessa uskonnollisia tunteita alettiin pelätä. Kirkossa toteutettiin eräänlainen raitistuskampanja, ja morsius- ja verimystiikka karsittiin pois virsistä. Samalla siivottiin pois ajatus siitä, että jumalasuhdetta voisi kuvata eroottisesti tai seksuaalisesti, Risto Oikarinen kertoo.
– Raamatussa on valtavasti erilaisia ja eri suuntiin vieviä polkuja, joita eri yhteisöt ja eri opettajat ovat eri tavoilla seuranneet. Yhtä oikeaa raamatunlukutapaa ei ole, sanoo Risto Oikarinen.
Vanhan testamentin Laulujen laulua ja kristillistä morsiusmystiikkaa on monesti selitetty sanomalla, että kyse on vain vertauskuvallisesta tavasta puhua Jumalan ja ihmisen suhteesta. Oikarinen sanoo, ettei se niin mene. Sanomisen tapaa ei voi irrottaa sisällöstä.
– Jos kirjoittaa eroottisilla vertauskuvilla, ne vääjäämättä osallistuvat siihen, mitä sanotaan. Ei näiden tekstien inhimillistä ja eroottista puolta voi leikata pois väittämällä, että se on pelkkää vertauskuvaa.
Ylipäätään Oikarinen oudoksuu sitä, että varsinkin Raamatusta puhuttaessa jonkin tekstinkohdan sanotaan olevan pelkkä vertauskuva. Että asiat ovat joko kirjaimellisesti totta tai vain vertauskuvaa eli jotenkin vähemmän totta.
– Ei se ole mikään ”vain”. Jos jotkut asiat ovat uskonnollista kieltä, niitä pitää myös lukea uskonnollisesti eikä niin kuin lakikirjaa. Raamattua lukiessa voi jättää huomiotta ne kohdat, jotka ovat selvästi vastoin nykyistä ihmiskäsitystä ja ihmisoikeuksia. Voi keskittyä sellaisiin kohtiin, jotka puhuttelevat ja joista loistaa jollakin tavalla valoa – ne ovat Jumalan puhetta.
Piispaa kirjoittaessaan Oikarinen luki Raamatusta Paavalin kirjeitä. Se oli paikallaan, sillä juuri Paavalin avulla on vastustettu naisten pääsyä papiksi ja piispaksi. Paavalilta oli peräisin myös homoseksuaaleja loukkaava sitaatti, joka toi kansanedustaja Päivi Räsäselle syytteet kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.
Sama Paavali on parhaimmillaan Oikarisen sanoin ”ihan fantastinen kirjoittaja”. Yksi Paavalin lause, jota hän jäi pitkäksi aikaa miettimään, on ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”
– Se on hienosti sanottu. Ja se on oikeastaan minun tapani lähestyä kirjoittamista: rakkautena vaikuttava teksti. Voisiko taide vaikuttaa rakkautena samalla tavoin kuin usko?
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Järjen ylivalta on kasvanut niin, että olemme menettämässä kyvyn vertauskuvien tulkintaan
PuheenvuorotEi ihmeissä tai ylösnousemuksessa ole mitään järkeä – ja armo se vasta järjenvastaista onkin. kirjoittaa Hilkka Olkinuora.
