Kolumni: Heti kun armon juna nytkähtää yhdenkin seisakkeen, porukat rynnivät vetämään hätäjarrusta
Näin hiljaisella viikolla voisi laittaa kädet toisten osoittelemisen ja läimimisen sijaan ihan rauhassa ristiin, suosittelee Hilkka Olkinuora.
”Hienoa että tulet. Kukaan muu ei muka ehdi – siis uskalla. Älä hei myöskään kerro, että minä soitin.” Kuiskaaja sulki puhelimen. Minä, perushetero, lähdin sateenkaarikristittyjen leirille papiksi. Sen viikonlopun kokemuksen ja järkytyksen jälkeen ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seistä heidän rinnallaan.
Takkatulen ääressä kuullut kokemukset olisivat jo sinällään kauhistuttaneet ulkopuolisen kuulijan. Vihaa, väkivaltaa, synnillistämistä, syrjimistä. Henkisiä ja ruumiillisia mustelmia. Kaikki ”Kristuksen nimessä”, ”omaksi pelastukseksesi”.
Vielä enemmän järkytti kuitenkin tapa, jolla kaikesta kerrottiin. Rauhallisesti, väsyneesti, hiljaisesti: Tällaista elämä on. Saatoin kuvitella, että näin sanailivat keskitysleirien vangit toisilleen.
Suostuen – mutta ei sittenkään läpikotaisin alistuen. Häpäistynä – mutta ihmisarvonsa ja uskonsa merkillisesti säilyttäen.
Jokunen vuosi tuon leirin jälkeen, 1999, kirjoittivat ensimmäiset uskaliaat nimensä paperiin, josta tuli ensin julistus ja sitten 2004 Yhteys-liikkeen peruskirja. Hyvää päättäväisyyden 25-vuotispäivää! Kiitos Alppilan kirkon viimepyhäisestä 20-vuotisjuhlamessusta!
Voisin melkein kuulla Jeesuksen kieppuvan haudassaan – jos hän siis olisi siellä.
”Yhä syvempi ymmärrys yhteydestä” on liikkeen yhä käypä ja valitettavan tarpeellinen tavoite. Liike on ekumeeninen eli kristikirkkojen keskinäinen, ja tottavie, perin yhdessä me kirkot kompuroimme jostain syystä juuri yhdellä ja samalla eli seksuaalisen ja sukupuolisuuden alueella. Miksi kätemme penkovat toistemme hameenalusia sen sijaan että panisimme ne ristiin? Miksi heti kun armon juna nytkähtää yhdenkin seisakkeen, porukat rynnivät vetämään hätäjarrusta?
Kun omat piispamme huojahtivat äsken kohti avioliittokompromissia, untuvikko pudottautui porukasta ja toinen liitti selitelmän kirjelmään, joka seuraavaksi ajautuu kirkolliskokouksen lihamyllyyn. Kun paavi antoi papeilleen joululahjaksi mahdollisuuden siunata parisuhteessa eläviä ei-avioliittoon, kiiruhtivat omat heti toppuuttelemaan, että kyseessä on vain ”spontaani, lyhyt, epämuodollinen, sielunhoidollinen” juttu. Samaan aikaan sisarkirkko ilmoittaa, ettei se vihi transihmisiä avioliittoon, teeveestä tuttu synnintuntija uhkaa kirkolla eroamisella ja iso itsepäinen herätysliike pohtii tykönään samaa.
”Vastuullisuus, kunnioitus, luottamus ja keskinäinen sitoutuminen”, pureskelen Yhteys-liikkeen tunnussanoja. Nykykirkkoa alamielin katsellessani voisin melkein kuulla Jeesuksen kieppuvan haudassaan – jos hän siis olisi siellä.
Onneksi ei ole. Hyvää hiljaista viikkoa!
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Useilta papiksi halunneilta jäi takavuosina vihkimys saamatta seksuaalisen suuntautumisen vuoksi – Kaisa Raittilan mukaan moni asia on jo muuttunut ja muuttuu vielä
AjankohtaistaKaisa Raittila kirjoitti kirjan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisuuspyrkimyksistä kirkossa. Vielä parikymmentä vuotta sitten moni homo tai lesbo joutui kirkon töissä salaamaan identiteettinsä.
Kolumni: Kesähäpeästä on sanouduttava irti jo nyt
Puheenvuorot
Kolumni: Kirkko ei tarvitse avioliittokäsitystä
Puheenvuorot
