Afrikan värejä. Marko Saarniolla on päällään Guineassa valmistettu paita ja käsissä isokuvioinen, Tansaniassa tehty batiikkikangas.
"Afrikassa opin nauramaan itselleni"
Marko Saarnion elämänarvot heittivät Tansaniassa häränpyllyä.
Espoon työväenopiston käsityöluokassa joukko perinteisiä nauhatekniikoita opiskelevia naisia ihmettelee opettajan ompelulangoista kutomaa pirtanauhaa. Noin ohuista langoista – ja vielä mies kutomassa.
Marko Saarnio on tottunut ihmettelyyn: miehiä ei tekstiilipuolen opettajina kovin usein näe.
"Kun opiskelin 1990-luvulla Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusopistossa tekstiilialan artenomiksi, olin joukon ainut mies."
Saarniota tekstiilipuolen käsityöt ovat kiinnostaneet aina, sillä molemmat vanhemmat olivat käteviä käsistään. Varsinainen vaikuttaja oli äidinäiti, joka ansaitsi elantonsa kudonnalla ja ompelutöillä.
"Ollessani pienenä hoidossa isoäidin luona leikin pahvilaatikossa kangaspuiden alla. Kun olin 13-vuotias, kinusin isoäitiä opettamaan minut kutomaan. Isoäiti suhtautui rohkaisevasti intooni ja hankki minulle materiaalit, joilla kokeilla."
Raaheen opiskelemaan Saarnio päätyi vuonna 1994 muutaman mutkan kautta.
"Minulla oli matkailualan koulutus, mutta lama-aikana ei töitä ollut. Silloin päätin, että lähden opiskelemaan sitä, mikä minua todella kiinnostaa. Otin selvää, missä oppilaitoksissa olisi kudontalinja ja jostain syystä panin hakupapereihin ykköseksi Raahen. En silloin edes tiennyt, missä Raahe on", naureskelee Saarnio.
Opinahjoaan hän kehuu mainioksi kouluksi, jossa rohkaistiin kokeilemiseen.
"Koulu oli auki iltayhdeksään, vapaa-ajalla sai käyttää koulun välineitä ja materiaaleja sai opiskelija-alennuksella. Kudontamahdollisuutta käytin runsaasti, sillä Raahe oli pieni ja sairaan tylsä kaupunki. Siellä ei ollut oikein mitään tekemistä, joten monet kutoivat iltamyöhään."
Koululla oli yhteyksiä Tansaniaan Dar es Salaamissa sijaitsevaan Goigin käsityökouluun, jota suomalaiset käsityöalan ammattilaiset ovat olleet rakentamassa yhdessä tansanialaisen naisjärjestön kanssa. Saarnio hakeutui Goigiin työharjoitteluun vuonna 1998.
"Ajattelin, että se olisi cv:ssä hyvä eksoottinen lisä. Afrikka kiinnosti minua muutenkin, sillä kummitätini oli ollut lähetystyöntekijänä Kongossa ja häneltä olin kuullut monenlaisia tarinoita."
Hakuprosessi kesti vuoden. Saarnio matkasi käsityökoululle yhdessä toisen opiskelijan kanssa ja ensimmäisiin kokemuksiin kuului retki, jolloin matkalaisia kuljettanut vene oli upota.
"Mietin, haluanko ollenkaan jäädä, mutta purin sitten matkalaukkuni ja jäin. Alku ei ollut helppo. Olin tullut opiskelemaan, mutta koska olin kutomon ainut mies, minun odotettiin sanovan, mitä tehdään – se kuului tansanialaiseen kulttuuriin."
Hollantilainen projektinjohtaja oli osannut odottaa, että harjoittelijan sukupuoli saattaa tuottaa hämmennystä. Hän antoi Saarniolle tehtäväksi tuotesuunnittelun. Koululla oli mallitekstiilejä, joita kukaan ei osannut enää tehdä, mutta jotka kiinnostivat asiakkaita.
Kun opettaja huomasi, että tulokas oli parempi ja nopeampi kutoja kuin muut, hän siirsi vastuun oppilaista uudelle harjoittelijalle. Kuukauden päästä Tansaniaan tulostaan Marko Saarnio löysikin itsensä johtamasta koko osastoa.
"Suomalaiseen tapaan tulin koululle kahdeksalta, ja kun varsinainen opettaja taas tuli paikalle vaihteleviin aikoihin, opiskelijat tottuivat kääntymään minun puoleeni".
Harjoittelun jälkeen Saarnio palasi Suomeen valmistumaan, mutta lähti pian takaisin Tansaniaan.
"Kun rahoitus järjestyi, lähdin takaisin Goigiin – olin harjoittelujaksollani rakastunut paikalliseen."
Uuden pestinsä ajan Saarnio asui koulun asuntolan sijaan tansanialaisessa perheessä, jossa häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä.
"Minut otettiin mukaan kaikkeen. Kulttuuri oli hyvin yhteisöllinen ja perhekeskeinen, mikä toi myös turvaa: koska kaikki tiesivät, kuka olen ja keiden luona asun, saatoin kulkea alueella, joka ei ollut erityisen turvallinen. Samoilla seuduilla pari eurooppalaista ryöstettiin veitsellä uhaten, mutta minä sain olla rauhassa. Kaikki tiesivät, että ei minulle ole rahaa ryöstettäväksi", naurahtaa Saarnio.
Rakkaus loppui aikanaan, mutta kiintymys Afrikkaan jäi.
"Afrikassa elämänarvoni heittivät häränpyllyä. Sinne lähtiessäni olin hyvin materialistinen ja kova keräilemään kaikkea. Siellä keräilyvimma laantui. Tärkeintä on kuitenkin se, että opin nauramaan itselleni ja myös luottamaan itseeni."
Saarnion mukaan tansanialaiset ovat hyvin ystävällisiä ja vieraanvaraisia, mutta myös kärkkäitä kommentoimaan toisen tekemisiä suorasukaisesti.
"Opin sietämään sitä, että muut morkkaavat tekemisiäni ja opin myös puolustautumaan huumorilla. En enää murehdi mokiani enkä välitä, mitä muut minusta ajattelevat."
Saarnio työskentelee varustamoalalla myyntipalvelun asiantuntijatehtävissä, mutta varsinaiset kiinnostuksenkohteet ovat toisaalla.
"Toimin Tähdenkantajat ry:ssä ja konsultoin Afrikkaan liittyvissä käsityöprojekteissa. Olen opiskellut avoimessa yliopistossa vuodesta 2008 muun muassa käsityötiedettä, kasvatustiedettä ja sosiaaliantropologiaa ja opetan tuntiopettajana käsityön erikoiskursseja."
Käsityöläiseksi Marko Saarnio ei usko ryhtyvänsä, vaikka hänellä on moni taito ja tekniikka hallussaan.
"En usko, että minusta olisi siihen. Kudonnan tekniikassa olen lahjakas, mutta taiteellinen puoleni ei ole niin vahva. Sen sijaan opettaminen ja tutkiminen kiinnostavat minua kovasti. Hienoa olisi päästä tutustumaan pidemmäksi aikaa vaikkapa Ghanan rikkaaseen kudontaperinteeseen. Kutominen on niin kiehtovaa, sillä siinä kaikki on mahdollista, kun vain keksii, miten sen tekee."
Jaa tämä artikkeli: