Pähkinärinteessä asuva Olavi Aaltonen, 81, sanoo, ettei ollut osannut kuvitella, että viisitoista vuotta nuorempi vaimo kuolisi ennen häntä. Lähtöjärjestyksen piti olla toinen.

Aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta ei Tuula-vaimon kuolema kuitenkaan tullut. Hän menehtyi vuonna 2005 kaksi vuotta rintasyöpädiagnoosin jälkeen.

— Ensimmäinen sairausvuosi meni siinä, että Tuula leikattiin ja hän ikään kuin parani. Seuraavana syksynä tuli vatsaongelmia. Umpisuoli leikattiin, mutta vika ei ollut siinä, vaan paljastui syöpä. Sitä oli keuhkoissa, maksassa, joka puolella. Se levisi kauhealla vauhdilla.

Vaimo ei halunnut juurikaan puhua sairaudestaan. Heti alussa hän vakuutti, ettei anna periksi ja yrittää loppuun asti selvitä takaisin terveeksi.

— Tuula ei antanut puhua tilanteesta pojallemme Samille ennen kuin vasta loppuvaiheessa, eikä hän puhunut sairaudesta äidilleenkään. Hän puhui siitä kai oikeastaan vain nuorimman sisarensa kanssa.

Terveydentilansa takia vaimo oli kaksi viimeistä joulua poissa kotoa. Toisena jouluna hänet siirrettiin Terhokotiin.

— Tuula ehti olla onnellinen siitä, että saisi käyttää Terhokodissa omia vaatteitaan, mutta eihän se niin mennyt. Tuula kuoli tammikuun alkupuolella.

Tuulan ja Olavin rakkaustarina sai alkunsa yhteisessä työpaikassa.

Naimisiin he menivät ja Sami syntyi vuonna 1980. Hääpäivä oli syyskuussa, kuukautta ennen Tuulan syntymäpäivää, Olavi Aaltonen muistelee.

Olavi oli silloin 50-vuotias, niin sanotusti miehen iässä. Elämää oli pitkälti takanapäin. Olavi oli perheellistynyt pian armeijasta päästyään ja saanut 1950-luvulla kaksi poikaa. Myös Tuula oli mennyt nuorena naimisiin.

— En toivo avioeroa kenellekään, oli se sen verran vaikea juttu. Mutta ehkä se, että meillä molemmilla oli Tuulan kanssa yksi liitto takanamme, sai meidät ottamaan koko asian eri tavalla. Meillä oli hyvä avioliitto.

Olavin mukaan hyvän avioliiton perusta on keskinäinen luottamus.

— Pidimme toinen toisistamme loppuun saakka. Tuula oli iloinen, energinen, pirteä ja mukautuvainen ihminen, nainen minun makuuni. Hänellä ei oikeastaan ollut huonoja päiviä tai hetkiä. Viihdyimme kotona, emme juosseet kapakoissa. Ja poikamme Sami oli Tuulalle henki ja elämä.

Äitinsä kuoleman aikoihin Sami asui vielä kotona, vaikka seurustelikin jo nykyisen vaimonsa kanssa.

— Varmaankin se, että Sami jäi kotiin vielä kahdeksi vuodeksi, oli minun pelastukseni. Tein meille ruoat ja pesin pyykit.

— Viime kuukausinaan Tuula neuvoi minua ruoanlaitossa. Selviän ihan hyvin ruoanlaitosta, siivouksesta ja ikkunanpesustakin. En ole tarvinnut kodinhoidossa ulkopuolista apua. Sitä voisin tarvitessani saada läheltäkin, keskimmäisen poikani vaimo on kysellyt, voisiko hän auttaa minua jotenkin.

Ennen kuolemaansa Tuula huolehti monista asioista. Hän kertoi esimerkiksi, minne pitäisi soittaa hänen kuolemansa jälkeen.

— Kun kyselin, miten selviän, Tuula sanoi, että älä hötkyile. Ota asia kerrallaan.

Samin rippipappi siunasi Tuulan. Hän kysyi, olisiko Olavi kiinnostunut osallistumaan sururyhmään.

— Se ehdotus tuli ehkä liian pian. En ollut silloin valmis puhumaan vaimoni kuolemasta toisten kanssa. Ehkä muutenkin maalaaminen on minun henkireikäni ja tapani käsitellä menetystä.

— Tosin en nykyään jaksa maalata enempää kuin pari tuntia päivässä, enkä edes joka päivä. Selkäni ja käteni ovat sen verran huonot. Niitä on joskus leikattukin. En oikeastaan huomaa ikääni mistään muusta kuin siitä, että en jaksa niin kuin nuorempana.

Olavi kertoo ikonien maalauksen olleen hänellä mielessä pitkään.

— Nyt kun elän yksin, on helpompi keskittyä ikonien nyhräämiseen. Teen niitä lähinnä itselleni. En käytä ikonitekniikkaa, vaan maalaan öljyväreillä.

Olavi on ottanut ikoneihinsa mallia muun muassa Rukous ikonin edessä -kirjasta. Työhuoneeseensa hän on varannut kasan ikonien pohjia. Ehkä niihinkin valmistuu aikaa myöten kuvia Neitsyt Mariasta ja Jeesuksesta ristillä.

Kädentaidot liittyvät myös Olavin työuraan, joka alkoi hänen ollessaan 15-vuotias.

— Sain nelivuotisen kemigrafin koulutuksen vanhojen ammattimiesten opastuksella. Se tarkoitti painettavien kuvien työstämistä sinkille. Myöhemmin tein pitkään taittohommia neljän hengen tiimissä. Teimme erilaisia painotuotteita.

Jo silloin Olavin varsinainen intohimo oli maalaaminen.

— Kun en ollut rikas eikä minulla ollut rikasta vaimoa, en voinut keskittyä pelkästään taiteen tekemiseen.

— Minun ratkaisuni oli, että kävin työpäivän jälkeen kotona syömässä ja lähdin sen jälkeen työhuoneelle maalaamaan. Viivyin siellä yhteentoista tai kahteentoista. Nuorena sitä jaksoi, vaikka sitten vähän paloinkin loppuun.

Aaltonen osallistui yhteisnäyttelyihin ja hänestä tuli Taidemaalariliiton jäsen. Suunnitelmiin kuului, että sitten aikanaan eläkkeellä hän vain maalaisi.

— Pääsin eläkkeelle suhteellisen nuorena ja hyväkuntoisena. Lupasin silloin Tuulalle, ettei hänen tarvitsisi enää imuroida.

Muutoin arjen pyörittäminen oli paljolti vaimon vastuulla.

Olavin lapsuudenkodissa, helsinkiläisessä työläisperheessä, ei juurikaan puhuttu uskonasioista.

— Kävin rippikouluni Vanhassakirkossa. Menin sinne suoraan töistä. Opettajanani oli Helmer Virkkunen. Vielä rippikoulun jälkeen kirjoitin hänelle kirjeen ja kävin vuoden ajan kirkossa joka sunnuntai, mutta edes äitini ei tiennyt siitä.

Pian pari työkaveria puhui siitä, että oli turhaa maksaa veroja kirkolle. Heidän laillaan 17-vuotias Olavi erosi kirkosta. Melkein viisikymmentä vuotta myöhemmin, vaimon sairastumisen jälkeen, aviomiehelle tuli kaipuu kirkon yhteyteen. Hän kävi kirkkoherranvirastossa täyttämässä liittymislomakkeen.

Olavi sanoo, ettei ole mikään uskonnollinen fanaatikko, vaikka käykin harva se sunnuntai jumalanpalveluksessa — siksi, että se rauhoittaa. Hämeenkylän kirkon vieressä olevalla hautausmaalla hän kävi aluksi kolme kertaa päivässä ja käy vieläkin joka viikko.

— Minulla jäi Tuulan kanssa monta asiaa näkemättä ja kokematta, yhteinen vanheneminenkin. Olen kateellinen vanhoille pariskunnille, jotka tekevät sauvakävelylenkkejä yhdessä tai kulkevat käsi kädessä.

— Koko kuolema-asiaa ei tajua, ennen kuin se tulee aivan lähelle. En ymmärrä vieläkään, miksi Tuula on poissa. Se ei käy minun järkeeni. Eikä siihen pappikaan osaa antaa selitystä. Aikaa myöten tuska helpottaa, muttei unohdu.

Samoihin aikoihin hautausmaalla käyvät ihmiset ovat alkaneet tervehtiä toisiaan. Joidenkin toisten leskien kanssa Olavi on puhunut raskaasta menetyksestä ja vaikeista elämänkokemuksista.

— Minulla on tunne, että olen ollut yläkerran suojeluksessa koko ikäni.