– Kaikilla taleban-alueilla on kirkon klinikoita, jotka palvelevat sekä vihollista että omia, kertoi pakistanilainen opettaja Benita Rumalshao. Kuva: Hannu Jukola

”Extreme-matkoja jo 150 vuotta”

Tällä komealla lauseella Suomen Lähetysseuran valtakunnalliset Lähetysjuhlat tekivät itseään tykö tamperelaisille viime viikonvaihteessa.

• 12.11.2009 10:32

Juhlien tunnelma oli iloisesti kansainvälinen. Lähetysseuran väkeä työskentelee 29 maassa paikallisten kirkkojen kanssa. Tampereelle oli kutsuttu vieraita lähes kaikista maanosista. He pitivät esitelmiä, lauloivat, soittivat, näyttelivät, jakoivat ehtoollista ja saarnasivat. Ja palelivat yhdessä suomalaisten isäntien kanssa seitsemän asteen lämpötilassa ja sateessa perjantaina.

Kirkko on maailmanlaajuinen, ja siksi kristityt ovat sukulaisia. Yhteys tehtiin hienosti näkyväksi Ratinan stadionin juhlassa. Kenen käteen tartun? -niminen ”draamakavalkadi” oli mukaelma Leonardo da Vincin maalauksesta Viimeinen ehtoollinen. Värikkäässä joukossa opetuslapsia esittivät suomalaiset ja ulkomaalaiset harrastajat, joukossa monta pastoria ja piispaa eri maista.

Suomalainen ääni luki kotimaisia uutisia elämämme kipupisteistä, kuten oikeuden tuomiosta lasten hyväksikäyttäjälle. Pastori Selma Chan Taiwanista jatkoi kertomusta tuoden esiin oikean hyväksikäyttöesimerkin omasta maastaan. Hän kertoi myös, miten kirkko auttoi tyttöä.

Uutistenlukija siteerasi suomalaista blogia, jonka kirjoittaja kertoi saaneensa sikiöseulonnasta hälyttävän tuloksen: lapsella epäillään kromosomipoikkeamaa. Thaimaan luterilaisen seminaarin johtaja Banjob Kusawadee kertoi omalla kielellään, miten kehitysvammaisia lapsia on Thaimaassa hävetty ja miten papit ovat vakuuttaneet ihmisille, että kaikki lapset ovat Jumalan lahjoja ja ottaneet lapset mukaan.

Kavalkadin olivat käsikirjoittaneet Matti Huotari, Riitta Alaja ja Maija Kuoppala, ja sen ohjasi Lilja Kinnunen-Riipinen. Mukana olivat kaikki Lähetysseuran kuorot ja tanssiryhmä Xaris Finland

Kristittyjen ääniä

Tampere-talon missiologinen symposiumi koostui kirkkojen johtajien korkeatasoisista esitelmistä. Päivän kaava kuitenkin rikottiin hilpeästi, kun namibialainen Ongumbiro-ryhmä tanssi saliin Sakari Löytyn johdolla. Olen nauttinut samassa salissa pitkälle jalostetun klassisen musiikin konsertista, mutta tällä kertaa estradille keinui namibialaisiin perinneasuihin pukeutunut ryhmä, jonka yksi jäsen soitti okambulumbumbwaa. Se oli jousipyssy, johon oli kiinnitetty resonoiva kurpitsankuori, ja se todellakin soi.

Esitys oli aasialaisille ja latinalaisamerikkalaisille vieraille varmasti yhtä eksoottinen kuin suomalaisillekin. Sen jälkeen siirryttiin taas todellisuuteen, jossa kristityt elävät nyt.

– Kaikilla taleban-alueilla on kirkon klinikoita, jotka palvelevat sekä vihollista että omia. Kirkon kouluissa käy sekä muslimeja että kristittyjä. Sillä kirkon tehtävä on olla sovituksen yhteisö.

– Mutta äskettäin talebanit hyökkäsivät erääseen kirkkoon, rikkoivat alttarin ja pissasivat virsikirjoille. Näin he osoittivat vihaansa kristinuskoa kohtaan.

Katolisessa Venezuelassa kirkkoa ei vainota, mutta naisten asemassa on paljon korjattavaa.

– Venezuelassa naisten ja miesten tasa-arvo on kirjoitettu lakeihin. Mutta se ei ole sama kuin tasa-arvo elämässä. Suurimmat ongelmat ovat väkivalta ja syyttämättä jättäminen lain edessä, sanoi luterilaisen kirkon Andien alueen naistyön koordinaattori Virginia Iváñez.

– Naisia ja lapsia kaupataan seksityöhön, ja seksuaalinen hyväksikäyttö on hyvin vapaata. Kirkko yrittää auttaa seksityöntekijöitä. Lisäksi meillä on turvakoteja naisille. Siellä voi puhua ongelmistaan, nainen saa apua, neuvontaa hiv/aidsista voi käydä raamattutunneilla ja kuulla sukupuolten tasa-arvosta.

– Luotamme siihen, että Jumala on kanssamme tällä tiellä. Teemme työtä ja taistelemme täynnä toivoa!