Virpi Suutarin mielestä shokeeraamista haastavampaa on löytää tavallisuudesta sen tavattomuus. Joskus elokuvan päähenkilö soittaa ovikelloa ja kävelee sisään.
"Ihminen kysyy, kuinka tulen toimeen kuolevaisuuteni kanssa"
Ohjaaja Virpi Suutari näyttää arkea, jotta pääsisi ihmisyyden peruskysymyksiin.
Dokumenttielokuvaohjaaja Virpi Suutari oli tapaamassa roihuvuorelaista rouvaa, kun kahvittelun keskeytti väsynyt lapsenlapsi. Poika halusi lainata isoäidiltään jälleen kerran rahaa.
”Kun näin tämän tilanteen, tuntui, että olisin katsonut yhtä kohtausta elokuvasta, jota olin alkanut suunnitella nuorista ajelehtijoista.”
Poika johdatti Suutarin itähelsinkiläiseen nuorten vuokrataloon, jota asukkaat kutsuivat Hiltoniksi. Siellä työttömien ja opiskelunsa kesken jättäneiden päivät kuluivat, kunhan olut kylmeni jääkaapissa ja joku viitsi repiä eilisen laskut.
Vuonna 2013 valmistunut Hilton! on tyypillistä Suutaria: vaatimattomat ja pienet hetket saavat ulkokuortaan suurempia merkityksiä.
Suutari valitsee dokumenttiensa aiheiksi jokapäiväisyyksiä, jotka eivät rynni päin katsojaa. Eedenistä pohjoiseen ikuistaa, kuinka kotipuutarhurit kuokkivat multaa, ja Saippuakauppiaan sunnuntaissa isä lämmittää arkipäivän pastaa ja yrittää elättää perheensä.
Suutari uskoo, että rankkoja aiheita tärkeämpää on, miten todellisuutta tarkastelee.
”On paljon haasteellisempaa löytää tavallisuudesta sen tavattomuus kuin lähteä shokeeraamaan.”
Suutari kutsuu kuvauspaikkoja näyttämöiksi. Ne kertovat lopulta enemmän henkilöistä kuin ympäristöstä. Ei Eedenistä pohjoiseen kuvaa puutarhanhoitoa, vaan parisuhdetta ja kuoleman kohtaamista. Saippuakauppiaan sunnuntain isä odottaa keitinveden kiehumisen sijaan parempaa ja turvatumpaa tulevaisuutta.
”Päähenkilölle tutun näyttämön kautta voi kertoa jotain universaalimpaa ja syvempää ihmisenä olemisesta. ”
Luottamus syntyy aidosta halusta ymmärtää
Hilton!-elokuvan päähenkilön Maken eteisessä Suutaria odotti pussilakanaan kääritty kuollut rottweiler. Paketti oli kiristetty molemmista päistä kuin Kiss-Kiss -karamelli, ja hautajaissaattuetta itketti.
”Miehet olivat hakeneet lapion valmiiksi ja joivat olutta olohuoneessa Kossu-koiran muistoksi.”
Kuollut lemmikki haluttiin haudata läheiselle ulkoilualueelle, ja Suutari värvättiin kuskiksi. Hän kuvasi kaiken, vaikka kohtaus ei päätynytkään lopulliseen elokuvaan.
Hautajaiset ovat esimerkki yhteisestä leikistä. Sillä nimellä Suutari nimittää kuvaustilanteita. Niissä kuvattava antaa kasvonsa kameralle ja uskaltaa päästää ulkopuolisen elämänsä näyttämölle myös vaikeina hetkinä.
Se ei ole mahdollista, ellei päähenkilö luota ohjaajaan. Luottamus syntyy ennen muuta tunteesta, että ohjaajalla on aito halu ymmärtää päähenkilöään. Myös pitkillä keskusteluilla ja yhdessäololla on suuri merkitys.
”Pyrin kertomaan päähenkilölle mahdollisimman suoraan, minkälaisesta elokuvasta olen haaveillut.”
Kuten muut ihmissuhteet, myös kuvattavan ja kuvaajan suhde vaatii vastavuoroisuutta. Siksi Suutari voi osallistua kuvattaviensa elämään vaikka tiskaamalla astioita.
”Kuvaustilanteissa yritän pitää yllä mahdollisimman hyvää energiaa, jotta ihmiset voivat heittäytyä yhteiseen leikkiin ja tuntea tulevansa nähdyiksi oikealla tavalla.”
Dokumenttielokuva on todellisuuden luovaa tulkintaa."
Virpi Suutari
Aina luottamuksen rakentumista ei voi selittää sanoin.
”Ehkä luontainen uteliaisuuteni saa ihmiset avautumaan. Jopa taksimatkoilla tai lihakaupan tiskillä ventovieras alkaa usein kertoa elämäntarinaansa.”
Tie kulki toimittajasta dokumenttiohjaajaksi
Ennen kuin elokuva vei mennessään, Virpi Suutari teki toimittajan töitä koko 1990-luvun. Suutarin mielestä sekä journalismi että dokumentaarinen elokuva haluavat olla uskollisia totuudelle, mutta taide-elokuva pelaa omilla säännöillään.
”Dokumenttielokuva on todellisuuden luovaa tulkintaa. Voin käyttää fiktiivisiä työkaluja, jotta havaitsemani totuus tulisi kirkkaammin näkyväksi.”
Toimittajaopinnot vaihtuivat kuvan tajun koulutukseen Taideteollisessa korkeakoulussa. Siellä Suutari tutustui Susanna Helkeen, jonka kanssa hän teki lopputyönsä Synti – dokumentti jokapäiväisistä rikoksista. 1990-luvun lopun elokuvassa suomalaiset tunnustavat kameralle arkisia rikkomuksiaan juhlallisesti kuin puhuvat patsaat. Tavallinen muuttui oudoksi ja ylätyyliseksi, mikä oli monille katsojille uutta.
”Koko tuotantoni on rakentunut samanlaiselle faktan ja fiktion vuoropuhelulle.”
Suutarin ja Helken yhteistyö jatkui usean elokuvan verran. Hiltonin! vanhempi maalaisserkku Joutilaat kertoi suomussalmelaisista pojista, nuoruuden ja aikuisuuden väliinputoajista. He tappoivat aikaa pitäjän raitilla ja yössä.
Näyttämö vaihtuu, mutta peruskysymykset pysyvät samoina
Ohjaajan uusin teos vaikuttaa äkkiseltään kertovan toisesta todellisuudesta. Alkuvuonna ensi-iltansa saaneessa Eleganssissa kustantaja Heikki A. Reenpää seurueineen metsästää peltopyitä.
”Mielestäni Suomessa tehdään aivan liian vähän elokuvia keski- ja yläluokasta. Se johtuu siitä, että mitä ylemmäksi menet yhteiskunnan portaikossa, sitä suojatumpia todellisuudet ovat.”
Vaikka nuoret vaihtuivat talouseliittiin, Suutari näkee yhtäläisyyksiä aikaisempiin elokuviinsa.
”Teosteni ihmiset ovat samojen ikuisten kysymyksien äärellä: kuka minä olen ja kuinka tulen toimeen oman kuolevaisuuteni kanssa.”
Eri aiheista huolimatta tekemiseen pätevät samat säännöt.
”Pyrin lähestymään herrasmiehiä peltopyymetsällä aivan samalla tavalla kuin Hiltonin nuoria.”
Siis kunnioittaen ja luottamuksellisesti.
Vaikka näyttämöt vaihtuvat, Suutari uskoo ihmisten olevan pohjimmiltaan samankaltaisia. Ohjaajan mielestä hyvä dokumenttielokuva auttaa katsojaa havaitsemaan vieraassa tutut ja inhimilliset piirteet.
”Minulle dokumenttielokuva on sekä katsojana että tekijänä itseni tunnistamista.”
Kuka?
Virpi Suutari, dokumenttielokuvaohjaaja. Esikoiselokuva valmistui vuonna 1996.
Mitä?
Uusin elokuva Eleganssi kuvaa metsästysseuruetta. Parhaillaan valmistelee elokuvia yrittäjyydestä sekä Alvar ja Aino Aallon designista ja arkkitehtuurista.
Miten?
Pyrkii olemaan kuvattavilleen mahdollisimman rehellinen ja välittämään tunteen, että haluaa ymmärtää heitä.
Jaa tämä artikkeli: