Rakkaus ja kuolema. Kun pohjoisen tyttö Mäkelän Martta kurottaa onneensa Siskonrannan kylässä, vastassa ovat väkevät vo imat.
”Jos mä matkamies maan…”
Maa on syntinen laulu etenee Satumaa-tangosta vanhaan virteen. Siinä välillä vihataan, rakastetaan ja kaivataan sydänjuuria myöten.
Teksti Marja Kuparinen
Kuva Terhi Korhonen
Timo K. Mukan romaani Maa on syntinen laulu ilmestyi vuonna 1964. Se kuvaa pienen lappilaisen kylän elämää 1940-luvulla. Lievästi sanoen suosiota ei silloin herunut: kamalaa uskonnon ja seksuaalisuuden sekoittamista ja ihan väärää kuvaa lestadiolaisuudesta, tuumivat kriitikot. Eihän todellisuus nyt tällainen ole!
Kertomus on nuoren naisen kehitystarina, mutta siinä sivussa kaipaavat omaa satumaataan myös hänen äitinsä, isänsä, vanha äijä sekä Marttaan ihastunut Kurki-Pertti (Kurttila).
Siskonranta ei päästä otettaan. Elämisen raskaus vetää lentämään mielivät maan kamaralle.
Jussi Sorjosen sovittamana ja ohjaamana Maa on syntinen laulu -näytelmä nostaa esiin kollektiivisen ikävän, uskon hurmoksen ja seksuaalisuuden.
Kun syntiset saavat kuulla kunniansa, teksti on sananmukaisesti verevää. He juovat verta Kristuksen haavoista ja suonista sen sijaan että tarttuisivat omaan elämäänsä. Te ette elä, te olette kuolleita, huutaa saarnamies. Yleisökin saa ryöpytyksestä osansa. Itse pitää elämään tarttua.
Näytelmän tyylittely toimii enimmäkseen. Martan ja Kurki-Pertin lemmen kuvaajaksi riittää riehakas paperisilpun lennättäminen ilmaan, ja syntymätön vasikka teurastetaan sinkkiämpäriin. Kuolevaa Liinukorven Ainoa ei nähdä, mutta hänen vertaan luututaan lattialta. Kun Martta antautuu Nahkamaan Oulalle, hän ripustaa miehen sylistä omenoita puunoksiin. Martan luvaton raskaus on konkreettisestikin raskas: tyttö raahaa mukanaan mullalla täytettyä ämpäriä.
Lapinmies Oulaksi asettuu moni näyttelijä, jopa Martan äitiä esittävä Kirsi Asikainen .
Miten tuon nyt ottaisi? Ihmisenä Oula jää aika varjoksi. Onko naiset sytyttävä ja omia teitään kulkeva Oula näytelmässä enemmän symboli myyttisestä halusta ja poispääsystä, joka tulee ja valtaa kaipaajat?
Martan raskaus tulee julki, ja tilanne kärjistyy toisen näytöksen alussa. Ihmiset haparoivat tietään pimeässä. Vain yhden lampun valokiila tarkentuu vuorollaan kuhunkin heistä.
Koskettavimpia hetkiä näytelmässä koetaan, kun tyttärensä Oulalle menettänyt isä ( Sakari Tuominen ) purkaa tuntojaan kaukana pysyttelevälle Jumalalle. Hän olisi voinut elää ihan toisenlaisen elämän, tehdä elämällään vaikka mitä. Ei hän Siskonrantaan Ailin rinnalle halunnut jäädä.
Pettymys elämään ja syyllisyys Oulan kuolemasta musertavat miehen. Kuoleman kaipuussaan hän maalaa: ”Mie menen taihvaan riemuun, mie uusia maita löyän ja haen ja riemussa kuljen ko enkeli taihvaassa… mie istutan hedelmäpuita … rasvasta maitoa juotan lapsitten suihin… mie lypsän suuria lehmiä ja joiun sielä ko jumala.”
Mutta miksi täysin turha heitto, että olisi sitä voinut vaikka Mallorcalle lähteä? Epäselväksi jää myös alkupuolen turkkeihin ja punaisiin huiveihin pukeutuneen joukon tanssahtelu. Keitä he ovat?
Syyllisyyden vanki on myös Aili-äiti. Sielua viiltää, kun Kirsi Asikainen kiskoo itsestään tunnustuksen: Hän on rakastanut elämässään yhden kerran. Kun sujuvasanainen saarnamies sytytti halun ja tarttui häneen, siinä aukeni taivas ja ikkunat tulvivat valkoista valoa. Jälkeenpäin iskenyt syyllisyys teki hänestä vuosikymmeniksi pystyyn kuolleen ruumiin. Aili kietoutuu isoon huiviinsa tiukasti kuin torjuisi elämän kylmyyttä.
Marttana Minja Koski on erinomainen. Martta on työteliäs, tunteva ja kaipaava, vaikka kaipauksella ei ole vielä nimeä. Hänessä kiertää nuoren ihmisen kuuma veri, ja halu saa silmät loistamaan. Kun isä-Juhani etsii raivopäissään Oulaa, tytär huutaa tuskaansa niin, että selkäpiitä kylmää.
Mänty tuoksuu näyttämöllä, sillä kahden puolen sitä on viritetty suuria männyn oksia. Oksilla myös piiskataan lattiaa, kun tunteet vyöryvät yli.
Ihmisten vaihtoehtojen vähyys ja toivon hauraus on puhuttelevaa niin Maa on syntinen laulu -kirjassa kuin näytelmässäkin.
Siskonrannasta ei lähdetä helpolla mihinkään. Jos yleinen syyllisyys omasta elämästä ja haluista painaa, yhteisö pitää ihmistä tiukassa otteessaan. Hänet määritellään ulkoapäin eikä saarnamiehen lietsoma ”itse pitää elämään tarttua” toteudu.
Kuoleman läheisyys on todellinen ja se hiljentää arvokkuudellaan jokaisen. Kun äijän ( Hannu Salminen ) vuoro tulee, hänen kuolemansa nostama tunne muissa näkyy ja tuntuu.
Syntisen laulun kuvaamaa pohjoisen uskonnollisuutta ymmärtää, sillä ihmisen sisimmässä usko ja seksuaalisuus ovat lähellä toisiaan. Jos joku luulee, että sellaiset sanat kuin antautuminen, toivo, halu, kosketus ja yhteys kuuluvat vain erotiikan alueelle, erehtyy.
Martan taivaaseen tähyävä loppuvirsi on yhtä koruton kuin hänen vaihtoehtonsa. Elämä on tässä eikä muuta ole.
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu. Sovitus ja ohjaus Jussi Sorjanen. Rooleissa Kirsi Asikainen, Minja Koski, Arttu Kurttila, Hannu Salminen ja Sakari Tuominen.
Kanta-esitys Korjaamo Teatterissa 18.10. Teatteri Vanhan Jukon esitykset jatkuvat Korjaamossa 26.11. saakka.
Jaa tämä artikkeli: