Vuonna 2009 vanhoillislestadiolaisten Suviseuroja vietettiin Oripäässä.
”Jotakin on pakko tapahtua”
Vanhoillislestadiolaisuuden pinnan alla kuplii. Perinteitä ja oppia haastetaan sanoilla ja teoilla.
Rajat, yhteisö, identiteetti. Ne ovat avainsanoja, kun uskontososiologi, tutkijatohtori Valdemar Kallunki tarkastelee vanhoillislestadiolaista herätysliikettä.
– Vanhoillislestadiolaiset ovat kiinteä yhteisö, jolla on selkeät rajat muuhun yhteiskuntaan päin. Rajoilla määritetään liikkeeseen kuuluvien ihmisten identiteettiä ja siten luodaan yhteisyyttä.
Selkeät rajat ovat seurausta lestadiolaisten seurakuntaopista: liike on pitänyt itseään ainoana todellisena seurakuntana, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta.
Kallunki huomauttaa, että pelkkä oppi ei kuitenkaan riitä vaan erojen täytyy tulla myös konkreettisesti näkyviin. Erottavat tekijät ovat perinteisesti liittyneet suuriin lapsiperheisiin ja tiettyihin elämäntapavalintoihin, jotka koskevat esimerkiksi televisiota, meikkaamista ja alkoholin käyttöä.
Vanhoillislestadiolaisten tarkkaa lukumäärää ei tiedetä, mutta arviot liikkuvat 100 000:n paikkeilla. Kallunki on toisinaan törmännyt käsitykseen, että liike on yksiselitteisen autoritaarinen.
– Se ei ole totta. Ei niin isoa joukkoa olisi mahdollista hallita käskyttämällä. Pikemminkin liike pysyy koossa siksi, että sen ylläpitämiseen osallistuvat kaikki jäsenet.
Kallunkia askarruttaa erityisesti seurakuntaopin tehtävä. Hän sanoo, ettei usko lestadiolaisten itsekään uskovan oppiinsa kirjaimellisesti.
– Liikkeen ja sen jäsenten toiminta todistaa muuta. Jos liikkeessä uskottaisiin, että vain siihen kuuluvat pelastuvat, silloinhan sen pitäisi tehdä paljon aktiivisemmin lähetystyötä. Huolen pelastumattomista pitäisi kohdistua ihan muualle kuin omaan jäsenistöön ja lähipiiriin, Kallunki sanoo.
Hän arvioikin, että seurakuntaoppi palvelee yhteisön sisäistä elämää ja vahvistaa erottelua meidän ja muiden välillä. Kallunki epäilee, että kun uskostaan luopuneiden sanotaan joutuvan helvettiin, uhka konkretisoituu tiiviin hengellisen kodin menettämisessä, ei niinkään ajatuksessa kuolemanjälkeisestä rangaistuksesta.
Myös lestadiolaisuus maallistuu
Yksi tapa korostaa omaa erityislaatua ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta on Kallungin mukaan se, että yhteisö näkee itsensä uhrin asemassa suhteessa muuhun yhteiskuntaan.
– Yhteisöllisellä uhriutumisella voidaan torjua ulkopuolinen kritiikki, jolloin sitä ei tarvitse oikeasti käsitellä. Mitä enemmän lestadiolaiset kokevat painostusta tai muuta kielteistä oman hengellisen taustansa takia, sitä todennäköisemmin liike pysyy kiinteänä ja vahvana, Kallunki sanoo.
– Uhriutumisen pahin vihollinen on aidosti moniarvoinen yhteiskunta, jossa erilaisuus – myös lestadiolaisten elämäntapa – hyväksytään. Silloin liike ja sen jäsenet eivät enää voi nähdä itseään uhreina.
Muutkin yhteiskunnan muutokset näkyvät väistämättä myös lestadiolaisuudessa. Kallunki arvioi, että maallistuminen uhkaa liikkeen yhtenäisyyttä.
– Vaikka lestadiolaisuus säilyttäisi tiiviin luonteensa, se saattaa tulevaisuudessa olla huomattavasti maallistuneempi kuin muutamia kymmeniä vuosia sitten. Jo nyt sosiaaliseen elämään liittyvät tekijät voivat painaa enemmän kuin uskonnollinen sisältö.
– Yhteisöllisyytensä vuoksi liike on poikkeuksellisen vahva. Vaikka liike maallistuisikin, se voi olla vahva identiteetin antaja. Lestadiolaisuuden vaikutus Pohjois-Suomessa on suuri, ja uskon että se säilyy pitkään kulttuurissa, vaikka alkuperäiset uskomukset katoaisivatkin, Kallunki sanoo.
Itkevät äidit pysäyttivät
Muutosta on tapahtunut jo, arvioi puolestaan Meri-Anna Hintsala, joka on yhdessä Mauri Kinnusen kanssa toimittanut lestadiolaisuutta käsittelevän Tuoreet oksat viinipuussa -kirjan (Kirjapaja 2013). Hänen mukaansa muutos näkyy siinä, että ihmiset ovat rohkaistuneet tekemään toisenlaisia valintoja omassa elämässään – on kyse sitten ehkäisystä tai vaikkapa televisionkatselusta.
Hintsala itse teki valinnan, joka nousi otsikoihin. Hänet vihittiin papiksi viime joulukuussa. Pappisvihkimyksen vuoksi Espoon rauhanyhdistys ilmoitti, ettei Hintsala voi enää toimia hengellisissä tehtävissä yhdistyksessä. Aiemmin hän oli vapaaehtoisena toiminut liikkeen lapsi- ja nuorisotyössä.
– Tiesin kyllä, että pappisvihkimykseni on vastoin lestadiolaisyhteisön todellisuutta, mutta koin sen silti oikeaksi ja tärkeäksi, Hintsala sanoo.
Samanlainen tunne hänellä oli ollut aiemminkin. Hän teki gradunsa teologiseen tiedekuntaan vanhoillislestadiolaisten äitien verkkoyhteisöistä ja tuli kysyneeksi haastattelussa äideiltä myös heidän tulevaisuudennäkymistään.
– Yhdestätoista haastatellusta ehkä yksi tai kaksi näki oman tulevaisuutensa valoisana. Useampi alkoi itkeä ja loput sanoivat, etteivät uskalla ajatella asiaa. Minut se pysäytti totaalisesti.
Samoihin aikoihin lestadiolaisäitien asema nousi muutenkin keskusteluun, kun Ihmisoikeusliitto antoi lausunnon, jonka mukaan ehkäisykielto loukkaa ihmisoikeuksia. Hintsalasta tuli julkisuudessa kysytty asiantuntija.
– Vaikka minulla oli koko ajan sellainen olo, että se, mistä puhun, on liikkeen ykseydelle haitallista, minusta tuntui, että aiheesta täytyy puhua. Ei voi olla niin, että naisilla ei ole tulevaisuudenuskoa eikä oikeutta itse päättää, mitä heidän kehossaan tapahtuu. Heidän elämänsä on jonkun muun määrittelemää.
Hintsalan mukaan ehkäisykysymys ja naisten asema ylipäätään ovat iso haaste vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle. Naiset ovatkin muutaman viime vuoden aikana olleet keskustelussa aloitteellisia.
– Naiset elävät opin todeksi omassa kehossaan. Minun sukupolvelleni päätäntävalta omasta kehosta on itsestäänselvempää kuin vanhemmille naisille. Me nuoremmat emme myöskään ole henkilökohtaisesti kokeneet hoitokokousaikoja, jotka ovat hiljentäneet monet vanhemmista ihmisistä.
Hintsala työskentelee viestintäsuunnittelijana Kirkkohallituksessa ja tekee väitöskirjaa vanhoillislestadiolaisuutta koskevista verkkokeskusteluista.
– Liikkeen kulttuuri ja puhetapa on ollut sulkeutunut eikä siihen ole mahtunut poikkeavia elämänkokemuksia ja -kohtaloita. Internet on antanut mahdollisuuden kertoa omista kokemuksista aluksi anonyyminä. Kun samoin kokevat ihmiset ovat netissä löytäneet toisensa ja voimaantuneet, keskustelusta on tullut avoimempaa ja julkisempaa, Hintsala kertoo.
Pelko pitää hiljaisena
Vuokko Ilola jätti vanhoillislestadiolaisen liikkeen pari vuotta sitten, mutta oli jo aiemmin alkanut kysellä ja kyseenalaistaa sen opetuksia – myös julkisesti.
– Tajusin, että yhteisössä ei ole paikkaa ihmiselle, joka haastaa keskusteluun ja kritisoi liikkeen opetuksia.
Liikkeen johdon arvostelu onkin Ilolan mukaan rike, jota ei katsota läpi sormien. Hän kertoo, että rauhanyhdistykset ottavat ihmisiä puhutteluun nykyisinkin, joskin pienemmässä mittakaavassa kuin 1970-luvun hoitokokouksissa. Sama mekanismi toimii myös perheissä.
– Äiti voi vaikkapa sanoa meikkaavalle teinille, että tämä ei enää ole uskovainen. Silloin nuori, jonka suku ja kaverit ovat liikkeen sisällä, jää tyhjän päälle, Ilola sanoo.
Hän lisää, että yhteisön harjoittama kontrolli on usein epäsuoraa.
– Siellä vaikuttaa eräänlainen anonyymi auktoriteetti: ”emmehän me halua” -ajattelu. Kaikki esimerkiksi tietävät, mitä tarkoittaa se, ettei enää pidetä uskovana. Siinä yhdistyvät sekä sosiaalinen pelko että helvetinpelko. Liikkeen ulkopuolinen on ”helvetinmatkalainen”.
Ilolan mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa elää rinnakkain monta todellisuutta. Liikkeessä on mukana myös niitä, jotka eivät allekirjoita liikkeen opetuksia mutta pysyvät hiljaa seurausten pelossa ja sosiaalisten paineiden vuoksi.
– Muutospaineet näkyvät siinä, että kaikki eivät noudata normeja. Nyt jo naisilla näkee korvakoruja ja kodeissa telkkareita, eikä niihin puututa. Monella on sellainen sisäinen tunne, että jotakin on pakko tapahtua, Ilola kertoo.
Hänkin nostaa esiin internetin vaikutuksen.
– Ennen nettiä ihmiset olivat yksin kysymystensä kanssa. Kun pakotie on avautunut, nykytilanteesta on vaikea palata entiseen kuuliaisuuteen. Eikä hoitokokouksiakaan ole helppo järjestää, kun joku aina juoruaa niistä nimettömänä Suomi24-sivustolle.
Juuret liikkeeseen ovat vahvat
Vuokko Ilola on nyt viisikymppinen. Rajuimmat hoitokokousajat 1970-luvulla osuivat hänen lapsuuteensa ja varhaisnuoruuteensa. Ilolalla on omaakin kokemusta niistä: 12-vuotiaana hän joutui julkisesti tekemään parannusta.
– Minun sukupolvellani hoitokokousten pelko on selkäytimessä.
Kun Ilolan ystävät 2000-luvulla joutuivat hoitotoimenpiteiden kohteeksi, hänen maailmansa kääntyi ylösalaisin.
– Siihen asti olin ollut täysillä mukana ja ihan aivopesty. Mutta pikkuhiljaa aloin ajatella, että onko todellakin Jumalan tahto, että ihminen joutuu romahduksen partaalle, kun häntä puhutellaan. Tajusin, että en voi kuulua sellaiseen liikkeeseen, Ilola sanoo.
Meri-Anna Hintsala kertoo, ettei hän tällä hetkellä ole aktiivisesti liikkeen toiminnassa mukana, mutta kokee olevansa juuriltaan vahvasti lestadiolainen. Liikkeen opetuksissa on paljon sellaista, johon ei kohdistu muutospaineita.
– Se, että liike on syntien anteeksiantamuksen asialla, on kaunis ja hieno opetus. Samoin se, että usko on yksinkertainen asia, jonka lapsikin voi ymmärtää. On sääli, että yhteisön käytännöissä se ei aina näy.
Liike pitää kiinni muuttumattomasta opista
Millaisia muutospaineita vanhoillislestadiolaisuuteen kohdistuu tänä päivänä?
Yleisellä tasolla voisi todeta, että muutospaineet kohdistuvat aina niihin asioihin, joita halutaan vaalia muuttumattomina. Raamatulliselle opetukselle on tunnusomaista, että se muuttumattomana joutuu haastetuksi myös vanhoillislestadiolaisuuden piirissä niiden taholta, jotka toivovat muutosta. Erilaisia opillisia muutospaineita yhdistää ajatus, että luovutaan Raamatun arvovallasta ja mukautetaan sen opit tämän päivän vaatimuksiin.
Myös toimintaamme ja työmuotoihin kohdistuu muutospaineita. Lapsiperheiden asema yhteiskunnassamme on muuttunut ja kristillisistä arvoista luopuminen maallistaa yhteiskuntaamme. Arvostamme kotona tehtävää kasvatustyötä ja toivon, että osaisimme yhteisönä paremmin tukea vanhemmuutta ja kotien kristillistä kasvatusta.
Koska olemme osa suomalaista yhteiskuntaa ja kansankirkkoa, olemme osin myös samojen muutospaineiden kohteena ja keskellä kuin muukin yhteiskunta tai yhteisöt.
Kuinka liikkeen johto suhtautuu muutospaineisiin?
Yritämme tunnistaa muutostarpeet ja pyrimme vastaamaan haasteisiin keskusjärjestömme toiminta-ajatusta palvelevalla tavalla. Opillisten muutospaineiden lisääntyessä meillä tulisi olla yhä enemmän alttiutta avoimeen ja toisia kunnioittavaan rehelliseen keskusteluun. Avoimuus erilaisille mielipiteille ei kuitenkaan tarkoita sitä, että luopuisimme itselle tärkeistä ja luovuttamattomista periaatteista.
Onko muutoksille tarvetta? Minkälaisissa asioissa?
Organisaatiomme, toimintatapamme ja yhteisöelämämme on jatkuvan arvioinnin ja päivittämisen tarpeessa. Kenellekään ei ole annettu valtuuksia tehdä muutoksia raamatulliseen Kristuksen oppiin.
Onko ehkäisy kielletty vanhoillislestadiolaisilta aviopareilta?
Kristillinen etiikka vaalii ihmisoikeuksien tärkeitä periaatteita. Ketään ei tule painostaa tai pakottaa henkisesti tai hengellisesti mihinkään. Erityisesti äidin tulee ihmisoikeusperiaatteen mukaisesti saada tulla kuulluksi avioliitossa ja myös yhteisömme keskuudessa.
Jumalan kaikkivaltius elämän antajana ja sen ylläpitäjänä on uskonopillinen kysymys. Jokainen äiti ja isä tekevät syntyvyyden säännöstelyyn liittyvän valintansa itse siitä, miten he haluavat ensimmäisen uskonkappaleen opetusta omassa elämässään noudattaa.
Ovatko internet ja sosiaalinen media liikkeelle mahdollisuus vai uhka?
Olemme internetin ansioista voineet lisätä laajaa ja monipuolista yhteistyötä keskusjärjestön ja jäsenyhdistysten välillä. Internet mahdollistaa suuren yhteisön ja organisaation avoimemman yhteistyön sekä osallistamisen.
Opettelemme monien muiden tavoin sopeutumista sosiaalisessa mediassa käytävään vuoropuheluun ja sähköiseen viestintään. Mietimme keinoja, miten voisimme avoimesti siihen osallistua SRK:n toiminta-ajatusta ja sääntöjä palvelevalla tavalla.
Yksittäiset ihmiset päättävät ja vastaavat itse avoimuudestaan ja toimintatavoistaan osallistuessaan keskusteluun eri medioissa.
Miten kommentoitte väitettä, että vanhoillislestadiolaiset eivät usko kirjaimellisesti omaan seurakuntaoppiinsa, koska muutenhan lähetystyötä tehtäisiin paljon laajemmin oman piirin ulkopuolella?
Vanhoillislestadiolaistaustaisten Rauhanyhdistysten ja SRK:n kaikki seuratilaisuudet ovat avoimia kaikille ja esitämme niihin julkista kutsua. Toivomme että mahdollisimman monet tulisivat seuroihimme.
Ulkolähetystyössä toteutamme kutsuperiaatetta sen toisessa merkityksessä. Teemme lähetystyötä siellä minne olemme saaneet järjestönä kutsun. Tällä hetkellä säännöllisen lähetystyön kohdemaita on yhteensä 15 muun muassa Afrikassa, Etelä-Amerikassa, Euroopassa, Pohjoismaissa, Venäjällä ja Baltiassa.
Jaa tämä artikkeli: