Gerard Bester ja Naledzani Matshinge pyörittävät Hillbrowssa Boitumela-työpajaa.
”Jumala oli valkoinen mies”
Johannesburgin Hillbrow on kokenut nahoissaan 20 vuotta sitten kuopatun apartheidin pimeät vuodet ja levottoman vapautumisen.
Teksti Miikka Järvinen
Kuva Miikka Järvinen
Vuokrakasarmit varjostavat aidattua pihamaata Hillbrown lähiössä. Koululaiset odottavat iltapäiväkerhon alkua. Luterilaisen keskuksen tiloissa toimivan Hillbrow Theatren ovet aukeavat. Osa nuorista suuntaa tanssitunnille, osa näytelmäharjoituksiin.
Teatterin taiteellinen johtaja, 47-vuotias Gerard Bester kaappaa kainaloonsa 43-vuotiaan työkaverinsa Naledzani Matshingen , joka pyörittää naapurirakennuksessa Boitumelo-työpajaa. Heidän sukupolvensa syntyi ja varttui aikana, jolloin Etelä-Afrikan lapset kasvatettiin uskomaan, että mustat ja valkoiset ovat eriarvoisia.
Apartheidin ajan Etelä-Afrikka muistetaan maana, jota hallitsi valkoinen alle kymmenen prosentin vähemmistö, joka kontrolloi tuotantokoneistoa, poliisia ja armeijaa. Mustan enemmistön paikka oli toimia tuottavana työvoimana.
Demokratia tuli maahan 1994, mutta muutos alkoi jo Soweton kansannoususta 1976.
– Nuoret marssivat kaduille julistaen, etteivät enää hyväksy koulutusjärjestelmää, joka käyttää valkoiseen lapseen kolme randia mutta mustaan vain 50 senttiä, Gerard Bester sanoo.
Englanninkieliseen perheeseen Hillbrowssa 1966 syntynyt Bester on käynyt läpi kalliimmalla hintalapulla varustetun valkoisen koulutusjärjestelmän.
– Koulussa opetettiin, että Jumala on valkoihoinen mies, ja että me olemme ylempiarvoisia kuin mustat. Samaan aikaan meidän käskettiin nousta ylös, kun siivooja astui sisään. Kouluni oli liberaali siinä mielessä, että oppilaiden käskettiin osoittaa kunnioitusta mustille työntekijöille, Bester muistelee.
Varsin toisenlaisissa oloissa syntyi ja varttui köyhältä maaseudulta kotoisin oleva Naledzani Matshinge.
– Isäni kuoli, kun olin 10-vuotias ja äitini oli raskaana. Pikkuveljen synnyttyä äiti muutti kaupunkiin työn perässä ja minusta tuli veljeni kasvattiäiti.
Matshinge heräsi aamukolmelta pesemään vaippoja ja juoksi kesken koulupäivän naapurin hoitotädin luo katsomaan, miten veli pärjää. Illalla piti vielä hakea vettä joesta.
– Kävin apartheid-ajan bantukoulutuksen. Minulla menee vieläkin afrikaansin ja englannin kieli välillä sekaisin, Matshinge sanoo.
Kielikysymys oli tärkeimpiä syitä Soweton 1976 kansannousuun. Kymmeniä heimokieliä puhuvan mustan väestön koulutuksen pääkieli oli ollut englanti, jonka rinnalle nostettiin apartheidin kielenä pidetty hollantilaistaustaisen väestön puhuma afrikaans.
– Vieläkin monet sanovat, että eivät halua puhua afrikaansia vaan englantia. Tyttäreni on yksi heistä, Matshinge jatkaa.
Nuorelle Gerard Besterille apartheidin olemus alkoi hahmottua yliopiston luentosalissa.
– Kohtasin elämäni ensimmäisen kerran mustan ihmisen tasa-arvoisissa olosuhteissa vuonna 1986, kun istuin yliopistolla tumman kaverin viereen. Sitä ennen olin tuntenut vain vanhempieni taloudenhoitajan, hän kertoo.
Apartheidin aikana mustien ja valkoisten koulutus oli pitkälle eriytetty ihonvärin mukaan. Besterin opinahjo, Witwatersrandin yliopisto Johannesburgissa vastusti avoimesti apartheid-järjestelmää ja tarjosi mustien ja valkoisten yhteisopetusta.
Kun Hillbrowsta poikasena pois muuttanut Bester palasi takaisin vanhoille kotikulmilleen, muutoksen henki oli jo aistittavissa.
– Kahviloissa istui vanhoja kreikkalaisia ja portugalilaisia ukkoja. Kotikorttelini oli valkoinen, mutta kadun toisella puolella asui enimmäkseen mustia, ja vieressä oli intialaisten talo. Etniset ryhmät elivät erillään, mutta olivat alkaneet jo sekoittua.
Apartheidin purkaminen aloitettiin 1990. Maan tuleva presidentti Nelson Mandela vapautettiin poliittisesta vankeudesta ja apartheidia vastustavat järjestöt laillistettiin. Bester näkee murroksen osana ketjua, joka tapahtui samaan aikaan Euroopassa.
– Berliinin muuri romahti, paljon turkkilaisia muutti Saksaan. Kun kotikulmillani ollut juutalainen leipomo suljettiin, tajusin että muutos on myös täällä. Yhtäkkiä kadulla ei voinut enää kävellä. Jopa autolla ajaminen oli vaarallista. Väkivaltaa oli kaikkialla, Bester kertoo.
Etelä-Afrikka oli vuosikymmenten ajan elänyt sortoon perustuneessa poliittisessa järjestelmässä, joka oli synnyttänyt maahan väkivallan kulttuurin.
– Jotkut Hillbrowssa alkoivat käyttäytyä kuin mielipuolet. Ihmiset tappoivat toisiaan, valkoiset mustia, mustat valkoisia ja toisiaan. Nykyisin ongelmana on väkivalta muukalaisvastaisten eteläafrikkalaisten ja ulkomailta muuttaneiden välillä, Naledzani Matshinge kertoo.
Etelä-Afrikan poliittisen väkivallan kierre syveni koko 90-luvun alun ajan. Vuotta ennen apartheidin kaatumista lehtien etusivuilla makasi äärioikeistolaisen terroristin murhaama musta kommunistijohtaja Chris Hani .
– Olin ravintolassa, jonne tuli kuusi miestä. Heillä oli mustat pitkät nahkatakit, kuin Tarantinon leffassa, ja takkien alla AK47-rynnäkkökiväärit. Asiakkaat ja henkilökunta pakotettiin vessan lattialle makaamaan. Ketään ei satutettu. Tilanne oli epätodellinen. Kaikki tapahtui kuin hidastetusti, Gerard Bester kertoo.
Ryöstön jälkeen tunteet tulivat aaltoina.
– Välillä tuntui, että kaikki on kunnossa. Sitten naapurini tapettiin, ja maailmani sulkeutui taas. Tuntui jäätävältä tulla äkkiä tietoiseksi kaikesta siitä, mitä ympärillä tapahtui. Johannesburg on edelleen väkivaltainen kaupunki. Me emme edes tajua sitä pelon määrää, jonka vallassa elämme, Bester kertoo.
Apartheid kaatui lopullisesti huhtikuussa 1994.
– Mandelan tultua presidentiksi muu Afrikka näki, että tämä on luvattu maa. Naapurimaista tuli maahanmuuttajia, valkoiset muuttivat laitakaupungille piikkilanka-aidoilla eristettyihin taloihinsa. Eurooppalainen kosmopoliittinen Hillbrow muuttui afrikkalaiseksi kosmopoliittiseksi Hillbrowksi.
Laillistetun rotusorron lakkauttaminen palautti poliittisesti ja taloudellisesti eristetyn ja eristäytyneen Etelä-Afrikan maailmankartalle. Besterin mielestä apartheidin perintö näkyy edelleen jyrkässä taloudellisessa kahtiajaossa rikkaisiin ja köyhiin.
– Vaikka vuoden 1994 muutos oli uskomaton, valtaan nousseen ANC-puolueen johtajat onnistuivat neuvottelemaan osan valkoisen apartheidjohdon eduista itselleen. Siinä voi tulla kyyniseksi, Bester sanoo.
– Julkisen hallinnon valkoisille työntekijöille maksettiin kalliit irtisanomiskorvaukset, jotta he luopuisivat työstään. Sitten samoille ihmisille maksettiin uudestaan, että he tulevat konsultteina perehdyttämään uusia virkamiehiä. Taloudellinen hyvinvointi jäi valkoisille, hän jatkaa.
Tämän päivän Etelä-Afrikassa on ehtinyt varttua jo kokonainen sukupolvi, jolla ei ole kokemusta apartheidista.
– Olin luennoimassa Witwatersrandin yliopistossa ja teetin ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ryhmälle harjoitustehtävän. Heitä oli 18, joista kaksi oli valkoihoisia. Kukaan ei ollut kokenut elämässään rasismia. Rotua tärkeämpää oli ulkonäkö, onko nätti, laiha vai lihava. He olivat totaalisen kyllästyneitä puhumaan apartheidista, Bester kertoo.
Aparheidin varjo pilkahtaa esiin myös Gerard Besterin ja Naledzani Matshingen työnantajan, Outreach Foundationin työssä. Tilanteita löytyy talousasioiden hoidosta taiteellisiin erimielisyyksiin.
– Kun menemme pankkiin, henkilökunta puhuttelee ensimmäiseksi minua, koska olen valkoinen. Ja kun teatterissa on vaikeaa, tuntuu että minä olen paha valkoinen kolonialisti, Bester nauraa.
Matshinge vaatii puheenvuoroa. Näiden kahden hillbrowlaisen välillä voi aistia sekä lämpöä että jännitettä. Molemmat ovat omistaneet elämänsä Johannesburgin vaarallisimpana pidetyn kaupunginosan nuorten elämänlaadun kohentamiseksi. Mutta Bester on heistä se, joka maksaa hyvän siivun palkastaan kerrostaloasuntonsa hälytysjärjestelmästä. Matshinge taas kulkee Hillbrown kaduilla päivin ja öin, ja tuntee olonsa turvalliseksi. Katulapset, mummot, prostituoidut ja partiopoliisit tuntevat hänet nimeltä. Ero näkyy eleissä ja kuuluu kielenkäytössä.
– Sain puhelun poliisiasemalta. Työkaverini kaipasivat apuani, koska heidän piti täyttää poliisien kanssa joitakin Outreach Foundationin rahoitukseen liittyviä papereita. Juoksin asemalle, ja hoidin asian. Kollegani sanoivat, että ”katso, ne ymmärtää sinun puhettasi”. Minä ehdotin, että mennäänkö seuraavaksi pankkiin. Ja Bester mökötti… Gerard, luotatko sinä minuun?, Matshinge kysyy ilkikurisesti.
– Sinä olet pelottava, Bester tuhahtaa.
Jaa tämä artikkeli: