— Oopperatalosta löytyy terapiasetti rumpuja. Niillä voi mäiskiä levyjen kanssa luurit päässä, kertoo lyömäsoittaja Heikki Parviainen.
”Koko ajan kahvoissa kiinni”
Lyömäsoittaja joutuu olemaan tarkkana lämmön ja kosteuden muutoksille soittaessaan vanhoja patarumpuja.
Rockbändin rumpalilla riittää työtä kappaleen alusta loppuun. Siihen mäiskeeseen verrattuna saattaa sinfoniaorkesterin lyömäsoittaja näyttää kovin vähätöiseltä istuessaan patarumpujen takana.
— On totta, että jossakin sinfoniassa voi lyömäsoittimille olla vaikka vain kaksi lyöntiä, mutta toisenlaisiakin teoksia on. Esimerkiksi Aleksis Kivi -oopperassa on koko ajan töitä kahdelle lyömäsoittajalle, kertoo Heikki Parviainen.
Parviainen työskentelee Suomen Kansallisoopperassa lyömäsoitinten äänenjohtajana. Toisinaan hän keikkailee, kuten maanantaina 19.10. Pyhän Laurin kirkossa, jossa hän esiintyy vanhaa musiikkia esittävän Kuudennen kerroksen orkesterin riveissä.
— Orkesteri soittaa seisten. Niinpä minäkin seison. Sinfoniaorkestereissa patarumpuja soitetaan yleensä istuen. Lisäksi soitan vanhalla soittimella. Kuudennen kerroksen orkesteri käyttää alkuperäissoittimia.
Vanhoilla tai alkuperäissoittimilla tarkoitetaan soitinten niitä muotoja, joita käytettiin teosten säveltämisaikaan. Kuudennen kerroksen orkesterin konserttiohjelmassa ovat Ludwig van Beethovenin neljäs ja kahdeksas sinfonia. Niiden välissä sopraano Tuuli Lindeberg tulkitsee Ruotsin Mozartiksi kutsutun Joseph Martin Krausin lauluja.
Sotilassoitinta soitettiin hevosen selässä
Patarummut ovat toiselta nimeltään timpani. Soittimien kehitys alkaa jostain historian hämäristä.
— Turkkilaisen armeijan mukana kulki lyömäsoittimia. Alun perin pieniä patarumpuja kuljetettiin ja soitettiin hevosen selässä. Siitä, millaisia olivat vireet tai rumpujen määrä, ei minulla ole tietoa, toteaa Parviainen.
Ajan mittaan patarummut kehittyivät. Barokin aikoihin niitä alettiin käyttää orkesterisoittimina.
— Siihen asti patarumpuja oli käytetty lähinnä sotilasmusiikissa, trumpetin parina fanfaareissa. Bach ja Mozart käyttivät sävellyksissään patarumpuja, mutta Beethoven mullisti niiden käytön. Patarumpujen stemmat monipuolistuivat.
Vanhassa patarummussa on kuparikulhon päälle pingotettu vasikannahkakalvo. Rumpuja soitetaan puukapuloilla.
— Vasikan nahka on hyvin herkkä ympäristön muutoksille: jos lämpö tai kosteus muuttuu, viritys muuttuu. Nahka löystyy, kun ihmiset lämmittävät kirkon. Viritys muuttuu, kun joku avaa kirkon oven kylmään pakkasilmaan. Soittimen kanssa joutuu olemaan oikeastaan koko ajan kahvoissa kiinni.
Nykyaikaiset patarummut eivät ole yhtä herkkiä laitteita kuin vanhat. Niissä voi olla muoviset kalvot, joiden viritystä voi muuttaa helposti pedaalilla. Muun orkesterin soittaessa patarumpalisti voi ihan hiljaa kuunnella soittimensa virettä naputtamalla kalvoa sormella.
Diplomi irtosi patarumpukonsertolla
Lukioaikoina Heikki Parviaiselle kypsyi ajatus ammatista muusikkona. Sibelius-Akatemian lisäksi Parviainen on opiskellut patarumpuja Milanon La Scalassa. Opintojensa aikana hän on kerännyt oppia myös soittamalla eri orkestereissa.
— Kaksi ja puoli vuotta sijaisena Lahdessa oli hienoa aikaa. Orkesteri oli hyvä ja Sibelius-talon sali mahtava. Soitettiin mielenkiintoisia konsertteja ja tehtiin hyviä kiertueita, joilla pääsi maailmalle soittamaan.
Lyömäsoittajan on hallittava jokseenkin lukematon määrä eri soittimia.
— Esimerkiksi triangeli on erittäin aliarvostettu soitin. Vaatii taitoa, että siitä saa sävyjä ulos. Myös yleensä vain jostain jumppatunneilta tuttu tamburiini on vaikea soitin. Sitä soitetaan aivan eri tekniikoilla kuin patarumpua.
Toisinaan lyömäsoittaja pääsee repimään sanomalehtiä, rikkomaan lasia tai viheltämään lintupilliin. Viimevuotisessa diplomikonsertissaan Parviainen käytti kuitenkin patarumpuja. Hän asetti niitä ympärilleen rinkiin: 1800-luvun konsertto oli sävelletty kahdeksalle patarummulle ja oboelle.
Sinfoniakonsertti — Kuudennen kerroksen orkesteri 20 vuotta ma 19.10. klo 19 Pyhän Laurin kirkossa. Liput 15/10 euroa Lippupisteestä tai ovelta.
Jaa tämä artikkeli: