Metsäkirkkoon ei tarvitse vaeltaa tuppisuuna. – Matkaa tehdessä voi olla helpompi puhua lähellekin tulevista asioista. Sadan metrin päässä kukaan ei kuule, vain lähimmät kävelijät kuulevat, Leo Norja sanoo. Hänet kuvattiin pakilalaisessa metsikössä. Kuva: Sirpa Päivinen

"Kun kysellään Jumalaan liittyviä asioita, tarvitaan tällaista tilaa" – Pakilassa pääsee metsäkirkkoon

Kirkkoherra Leo Norja johtaa vaeltajat ensi sunnuntaina viettämään messua Haltiavuoren huipulle.

• 14.12.2016 13:30
• Saila Keskiaho

Hyvän Paimenen kirkon ympärillä maa on musta, asfaltti salaliukas yöllisen pakkasen jäljiltä. Lunta ei ole edes periaatteen vuoksi, vaikka on joulukuu.

Pakilan seurakunnan kirkkoherraa Leo Norjaa se ei harmita.

– Mistäköhän suomalaisille on tullut tarve saada valkea joulu? Helsingissäkin täytyy tottua siihen, että talvet ovat nyt tällaisia.

Yksitoista vuotta Lontoon merimieskirkon pappina totuttivat Norjan lumettomaan jouluun. Muistoissa ei ole edes pakkasesta punakoita pikkuisia, sillä perheen lapset syntyivät Britanniassa.

– Vihreät ruohikot näyttivät talvella paremmilta, kun ei ollut muita värejä kilpailemassa.
 

Taskulampun valossa

Säästä ei voi mennä takuuseen edes sunnuntai-iltana 18.12. Silloin Leo Norja johdattaa vaeltajat metsäkirkkoon Haltiavuoren laelle. Edellisvuosina on tullut milloin vettä, milloin lunta. Joskus taivas on ollut pilvessä, toisinaan messua on vietetty tähtitaivaan alla.

– Luontoa ei voi hallita. Emme voi valita ihanteellista säätilaa. Metsä ei ole suorittamisen tai hallitsemisen maailma. Kun kysellään Jumalaan liittyviä asioita, tarvitaan juuri sellaista tilaa, Norja sanoo.

Siksi messu on luontevaa kattaa vuoren laelle. Retkue lähtee Paloheinän majalta ja kulkee hetkisen merkittyä polkua, kunnes poikkeaa metsään. Mukaan kannattaa ottaa oma taskulamppu, myrskylyhty tai muu valonlähde, sillä metsän sydämessä on pilkkopimeää.

Noin kilometrin kävelylle on hyvä sonnustautua metsään sopiviin varusteisiin. Onneksi metsäkirkkoon lähdetään yhdessä Helsingin Ladun retkeilyharrastajien kanssa. He aikovat virittää köysisysteemin hankalaan, kallioiseen kohtaan, joka voi pahimmillaan olla kovin liukas.

Metsässä on tilaa ihmetellä

Metsäkirkko sopii Pakilan seurakunnalle, sillä suuri osa seurakunnan alueesta sijoittuu Keskuspuistoon. Myös Haltiavuori on osa suurta kaupunkimetsää. Vuori kohoaa juuri ja juuri puunlatvojen tasalle, 53 metriä merenpinnan yläpuolelle. Kovin korkea se ei siis ole, mutta muuten tasaisessa maastossa se kasvaa kokoaan suuremmaksi.

– Metsä ja meri ovat helsinkiläiselle läsnä koko ajan. Ne antavat tilaa ihmetellä ja olla oma itsensä. Perinteisesti on ajateltu, että metsä on suomalaiselle Jumalan läsnäolon ja kohtaamisen paikka, Leo Norja toteaa.

Hänen mielestään metsä ja kaupunki eivät sulje toisiaan pois.

– Raamatun alussa Jumala loi luonnon ja metsän, mutta kuva tulevaisuudesta on Jumalan kaupunki, Norja viittaa Ilmestyskirjan uuteen Jerusalemiin.

Senkin kaupungin keskustassa kasvaa puu, elämän puu.
 

Jumala luottaa meihin

Kunhan metsäkirkkolaiset ehtivät Haltiavuorelle, vietetään messua. Meno on muodottomampaa kuin kirkonpenkissä, ja virsien sijasta lauletaan joululauluja.

Jos taivaalla tuikkii tähtiä, ajatukset kulkevat lähes itsestään Betlehemin tähteen, jota seuraamalla itäisen maan viisaat miehet pääsivät jyvälle Daavidin pojan makuusijasta. Mitkä ovat ne johtotähdet ja merkit, joita meidän olisi hyvä seurata tässä ajassa, Leo Norja päätyy pohtimaan.

– Haasteena on, miten nähdään läsnäolo ja luottamus. Läsnä oleminen ei ole aina yksinkertaista. Voimme katsoa toistemme ohi tai kohdata.

Turvapaikanhakijoiden tilanne ja Imatran ammuskelu saavat Norjan miettimään väkivaltaisuutta ja pelkoja.

– Ne nousevat helposti esille, ellei ole tulevaisuuteen suuntautuvaa luottamusta. Kun puhutaan Jumalasta, olisi hyvä puhua Jumalan luottamuksesta meihin.

Se luottamus kävi syvimmilleen silloin, kun Nasaretin Marialle syntyi pieni poika, kun Jumala itse päätti olla meille läsnä. Siksi myös Haltiavuoren huipulle kannetaan ehtoollisleipä ja -viini, joissa Kristuksen läsnäolo tulee kielen päälle.

Parikymmentä vuotta Pakilan kirkkoherrana toiminut Leo Norja on nähnyt jo monia metsäkirkkoja. Ensimmäistä vietettiin vuonna 2000. Idea tarttui Kuhmon kirkkopäiviltä.

Luonnossa Norja liikkuu kesäpainotteisesti. Kesien matkakaveri, purjevene, on nyt talviteloilla. Kunhan kelit taas lämpiävät ja jäät antavat myöten, Norja suuntaa sinne, minne veneen kokka näyttää. Usein se näyttää Saaristomerelle.

Ei metsäkään ole merimiehelle vieras.

– Sanotaan näin, että monet itkut on metsässä kävelty. Metsässä ei kukaan näe, kun mies itkee.