Kouluttajan suosikki (Laura Birn) ja muut nuoret naiset opettelevat kunnon lotiksi. Kuva: Tanja Ahola
”Lotat ovat minulle sankareita”
Sydänmaa-sukupolvinäytelmän Helsingin kaupunginteatteriin neljä vuotta sitten ohjannutta Heidi Räsästä jäi kalvamaan, mitä ihmisille tapahtuu sodan jälkeen.
Häntä kiinnosti erityisesti sodassa sivuosaan jääneiden lottien kohtalo. Räsänen on nyt ohjannut Q-teatteriin Siniväriset-näytelmän, johon hän on pyytänyt tekstit kolmelta tuntemaltaan ja ihailemaltaan käsikirjoittajalta, Kati Kaartiselta, Okko Leolta ja Outi Nyytäjältä.
– Näytelmässä katsotaan menneisyydestä tähän aikaan. Miten käsitys isänmaasta ja sen merkityksestä muuttuu ajan myötä, ja mitä nykyihminen voi oppia historiasta?
Räsäsen mielestä sotanäytelmät sisältävät paljon perinteistä korsukuvausta, jossa mies esiintyy sankarina. Kuva sota-ajan naisesta on jäänyt hyvin kapeaksi.
– Haluan puhua lottien puolesta, koska he ovat minulle sankareita. Lottana olemiseen liittyi suuria ihanteita ja vaatimuksia, jotka tuntuvat nyt kohtuuttomilta. Lotat on myös yleensä kuvattu kovin puhtoisina, ei koskaan hulluina, heikkoina ja murtuneina.
Sinivärisissä pyritään myös vertaamaan entisajan aatteita ja ihanteita nykypäivän vastaaviin. Jos nuorisolla ei ole arvoja eikä rajoja, minkä palvelukseen se voidaan valjastaa?
– Kyse on suomalaisten itsetunnosta ja itsensä tuntemisesta. Toivonkin, että esitys herättäisi katsojassa ajatuksia siitä, miksi me suomalaiset olemme sellaisia kuin olemme, Räsänen sanoo.
Sinivärisissä on mukana kymmenen näyttelijää, joista osa tekee tuplarooleja.
– Näyttelijöiltä vaaditaan melkoista heittäytymistä. Olen halunnut luoda suloisia, karheita ja tosia hahmoja, jotka sekä itkettävät että naurattavat.
Ihanteet romuttuvat Sinivärisissä
Suomenlinnan kesäteatterissa ei totisesti ole nähtävissä perinteistä sotakuvausta. Siniväriset-näytelmän ensimmäisessä, Okko Leon käsikirjoittamassa osassa tuodaan näyttämölle nuoria naisia, joita aletaan kouluttaa Lotta Svärd -järjestön ihanteiden mukaisiksi lotiksi. Koulutuksessa korostetaan isänmaan etua ja siveellistä käytöstä. Rintamalla ihanteet kuitenkin joutuvat koetukselle. Lotat paljastuvat normaaleiksi ihmisiksi heikkouksineen.
Isänmaallisuus ei ole enää elämän johtotähtenä sodanjälkeisille sukupolville, kuten nähdään Siniväristen toisessa osassa. Kati Kaartisen kirjoittamassa perhejaksossa kuvataan sukupolvien välillä vallitsevia ristiriitoja. Isomummun ja -vaarin sota-ajan tarinat alkavat kiinnostaa vasta neljättä polvea.
Kolmannessa, Outi Nyytäjän käsikirjoitukseen perustuvassa osuudessa aikakaudet törmäävät rajusti. Lavalle astuvat lottajärjestön puheenjohtaja Fanni Luukkonen ja kirjailija Olavi Paavolainen, jotka mittelevät eroottisella ja henkisellä tasolla. Samalla kaiken nähneet sota-ajan konkarit yrittävät kouluttaa anarkistista nuorisoporukkaa, mutta yritys päättyy molempien osalta traagisesti.
Heidi Räsäsen ohjaama Siniväriset on yhtä aikaa vakava ja hauska. Se saa ajattelemaan maan historiaa ja nykypäivän suomalaisuutta, mutta esitystapa on silti iloitteleva taidokkaine lauluesityksineen. Riitta Röpelisen suunnittelema puvustus tukee hyvin tyylilajia.
Näytelmässä on monia herkullisia hahmoja. Erityisen hykerryttävä on Taisto Oksasen roolisuoritus kultivoituneena Paavolaisena.
Pidin eniten Siniväristen ensimmäisestä ja kolmannesta osasta. Toinen osa jäi jotenkin hajanaiseksi monine laulukohtauksineen. Vaikka 1970-luvun musiikki Hectoreineen ja Juiceineen saa allekirjoittaneessa aikaan nostalgisia fiiliksiä, liika on kuitenkin liikaa.
Q-teatterin Siniväriset Suomenlinnan kesäteatterissa 15.8. saakka. Liput 28, 26, 21 ja 16 e.
Jaa tämä artikkeli: