Pekka Pulkkinen ohjaa Aleksandra Koivistoista askartelussa.
”Minä olen ihme, suuri ihme”
Kehitysvammaisten nuorten riparilla keskitytään olennaiseen.
Sivelen liimaa puiselle peilinkehykselle. Asettelen liimatun pinnan päälle varovasti lautasliinasta leikatun ruiskukan ja tartun jälleen pensseliin. Vieressäni istuva riparilainen Maarit Tikko muistuttaa, että kehys pitää myös lakata. Olen Vantaan seurakuntien kehitysvammaisten nuorten rippikoululeirillä, sormet yltä päältä liimassa.
Maaritin ja hänen riparikaveriensa Oskari Lukkarilan, Kim Kaipion ja Aleksandra Koivistoisen leirin sisältö on herättänyt kiinnostusta aina Kirkkohallitusta myöten. Kasvatusasioiden osastolla on laadittu suosituksia erityistä tukea tarvitsevien nuorten ripareista.
Yksi tärkeimmistä linjauksista on tekemisen kautta oppiminen. Sitä mekin toteutamme peiliemme kimpussa. Pöydän ympärillä risteilee leikattuja lautasliinoja, liimaisia pensseleitä ja ojentuvia käsiä.
— Hei, saisinko mä taas saksia? Ai, mulla olikin täällä sakset jemmassa.
Leirin isonen Jenna Viikari sommittelee kukkia kieli keskellä suuta.
— Älä laita sitä peilin päälle, muutenhan sä et näy, kesäteologi Pekka Pulkkinen huikkaa.
— Vaikka olisihan se kiva, jos peilistä katsoisi tuollainen iloinen kukka.
Vantaalaisten rippileirin ryhmäkoko on ihanteellinen: neljän riparilaisen lisäksi leirillä on kaksi teini-ikäistä isosta ja kuusi aikuista työntekijää.
— Täällä saa kaikkiin hyvin kontaktin ja ryhmäytyminen on jotenkin syvempää, Pekka toteaa.
Jokainen saa tarvitsemansa tuen, kuten Kirkkohallituskin toivoo.
Suurin osa kehitysvammaisista nuorista käy rippikoulun. Riparitarjontaa on laidasta laitaan, kaupunkiripareista perinteisiin leireihin. Vaikeimmin vammaisille järjestetään erillisiä rippikouluja, sillä niissä tuen tarve on erityisen suuri.
Oskari, Kim, Maarit ja Aleksandra käyvät viisipäiväisen leirinsä Kuntokallion kurssikeskuksessa Helsingissä. Leirin pappi Lea Karhinen konfirmoi heidät saman viikon sunnuntaina. Konfirmaatiota harjoitellaan ahkerasti joka päivä. Enää pitäisi valita sopiva konfirmaatiolaulu.
Askartelun lomassa ehtii kysellä leirifiiliksiä, vaikka ripari onkin vasta alussa. Leirikonkari Jenna ja ripariaan käyvä Aleksandra, mikä on parasta leirillä?
— Kaikki mitä ollaan tehty yhdessä, Jenna kiteyttää.
— Nämä peilit ja t-paidat, jotka tehtiin tusseilla, Aleksandra lisää.
Kerhohuoneen nurkassa roikkuukin valkoisia paitoja, jotka ovat täynnä uniikkeja tussimerkintöjä. Jokainen paita on kantajansa näköinen.
— Laita tuo lappu siihen peiliin mukaan, diakoni Minna Kovalainen kehottaa.
Lapun teksti on ytimekäs: ”Jumala sanoo: minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.”
— Jumala on luvannut pitää susta huolen. Sä olet Jumalan aarre, Minna sanoo Oskarille.
Valmiit peilit jäävät kuivumaan ikkunalaudalle.
Kehitysvammaisten rippikoululle ei ole asetettu paljonkaan tiedollisia tavoitteita. Katekismuksen pläräämisen ja opinkohtien pänttäämisen sijaan Kirkkohallitus kehottaa ottamaan riparin sisältöön toisen kulman. Asiasisältöihin pureudutaan mahdollisimman konkreettisesti. Eikä kokemuksellista ulottuvuutta tule väheksyä: kehitysvammaisten nuorten ripareilla hiljaisuus, Jumalan läsnäolon kuuntelu ja mystiikka ovat erittäin keskeisessä roolissa.
— Riparilla pysytään perusasioiden äärellä, Pekka vahvistaa.
Kehitysvammatyö on Pekalle tuttua jo monen vuoden ajalta. Teologian opintojen ohessa hän on tehnyt töitä Rinnekodissa ja ollut mukana lukuisilla kehitysvammaisten leireillä. Ripareille hän tuli mukaan viime kesänä.
Kehitysvammaisten nuorten riparit haastavat myös teologit miettimään, mikä tässä kaikessa on olennaista ja luovuttamatonta. Mikä on kristinuskon todellinen ydin?
— Ei täällä mistään filioquesta ehdi vääntää, Pekka sanoo naurahtaen.
Selvä. Täällä ei siis keskustella Kristuksen kahdesta luonnosta tai Pyhän Kolminaisuuden persoonien suhteista. Mistä sitten?
Kouriintuntuva dogmatiikan tiivistys löytyy rukoushelmistä. Ruotsalainen piispa Martin Lönnebo kehitti ne katolisen rukousnauhan pohjalta. 18 pientä rukoushelmeä muodostavat ketjun. Niiden avulla voi harjoittaa hiljaista rukousta. Jokaisella helmellä on oma merkityksensä ja rukouksensa. Rukoushelmet ovat saavuttaneet suuren suosion juuri rippikouluissa.
Kuntokallion leiriläiset saavat joka päivä muutaman helmen. Niiden merkityksistä keskustellaan ja helmet liitetään yhteen nauhaan. Konfirmaatiopäivänä nauhan päät solmitaan yhteen.
Rukoushelmet ovat äänettömästi läsnä myös riparin kokoontumishuoneessa. Sen seinillä on raamatunlauseita ja Martin Lönnebon kirjoittamia lyhyitä rukouksia, joita rukoushelmien kantaja voi lukea hiljaa mielessään.
— Niihin ei tarvitse kiinnittää sen enempää huomiota, mutta ne ovat läsnä, Minna kertoo.
Tavallisesta leirikeskuksen kerhotilasta onkin tullut äkkiarvaamatta hiljaisen rukouksen huone. Huoneen nurkissa on matalia alttareita. Niistä jokainen on omistettu jollekin rukoushelmelle. Autiomaahelmen alttaria peittää hiekanharmaa liina. Sen päälle on aseteltu pieniä kiviä kuin lyhyitä rukouksia.
Tänään leiriläiset poimivat itselleen minä-helmen. Se muistuttaa rukoushelmien joukossa kaikkein eniten oikeaa helmeä. Helmiäistä hohtavasta pinnasta voi melkein peilata omaa kuvaansa.
Minna kehottaa kaikkia helmenkalastajia kurkistamaan myös rauhassa pieneen rasiaan. Siellä hän lupaa näkyvän Jumalan kaikkein kallisarvoisimman helmen. Oskari raottaa varovasti rasian kantta. Minna vastaa hänen hämmästyneen ilmeeseensä.
— Kyllä, se olet sinä. Sinä olet Jumalan arvokkain helmi.
Rasian pohjalla on pieni peili.
Jokaiseen rukoushelmeen liittyy lyhyt rukous. Minä-helmen rukous on suoraan psalmista: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Rukoushelminauha kiertää leiriläiseltä toiselle. Sama ilon ja kiitoksen rukous luetaan jokaisen kohdalla.
Kirkkohallitus on samoilla linjoilla vantaalaisten kanssa. Kehitysvammaisten nuorten rippikoulun punainen lanka on yhtä aikaa yksinkertainen ja vaikea ymmärtää: sinä olet Jumalan silmissä ainutlaatuinen. Se viesti ravistelee ketä tahansa.
Minä-helmen päivänä tämä ajattelu tulee lihaksi, kun lastenohjaaja Ritva-Leena Tuuli asettuu pianon ääreen. Jokainen leiriläinen saa vuorollaan katsoa kuvaansa itsetehdystä peilistä ja kuulla kehitysvammatyössä suositun laulun ”Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, hän tarkoitti samalla näin: sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tuollaisna rakastan sua.”
Omalla vuorollani pitelen peiliä tärisevissä käsissäni. En tohdi katsoa siihen. Silmissä tuntuu jotenkin epämääräisen kostealta. Onneksi leirin toinen isonen Aleksi Ahonen muistuttaa säännöllisin väliajoin.
— Älä murehdi! Pää pystyyn!
Aleksin neuvoon kätkeytyy koko riparin tarkoitus. Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia ja sellaisina äärettömän arvokkaita. Siksi jokaisella on myös oikeus pitää pää pystyssä ja iloita itsestään. Tai kuten Martin Lönnebo laulussaan sanoo: ”Olen pieni, kuitenkin voin olla suuri minäkin. Taivaan Isä minussa on suuruuteni antaja.”
Lastenohjaaja Anette Kettunen on työskennellyt monenlaisilla leireillä. Arkityössään hän on tekemisissä paitsi lasten, myös odottavien ja vastasynnyttäneiden naisten kanssa. Kehitysvammaisten nuorten rippikoulu on myös tullut tutuksi, tosin ei työntekijän vaan äidin roolissa. Mikä tekee juuri tästä leiristä erityisen?
— Leirillä on hieno me-henki. Ja niin kuin huomasit äsken peiliaskarteiluissa, jokainen onnistuu ja jokainen on erilainen, Anette iloitsee.
Sana inkluusio toistuu Kirkkohallituksen ohjeistuksessa. Inkluusio tarkoittaa yksinkertaisesti osallisuutta ja hyväksytyksi tulemista kirkossa. Tämäkin sivistyssana toteutuu vantaalaisnuorten keskuudessa. Vaikka nyt esimerkiksi tarinasävellyksen muodossa.
Vanhan testamentin tarinoista kenties kiehtovin on tarina Joosefista ja hänen veljistään. Joosefin elämässä on ainekset tiukkaan draamaan: ylpeyttä, kateutta, orjuutta, mutta myös nousujohteinen uraputki valtakunnan huipulle. Ja siihen tarinaan Maarit, Oskari, Kim ja Aleksandra perehtyvät. Mistään perinteisestä tulkinnasta ei luonnollisestikaan ole kyse.
Pekka lukee Joosefin tarinan, jonka jälkeen alkaa villi improvisaatio. Huoneen keskellä on röykkiö erilaisia perkussiosoittimia, joista jokainen poimii itselleen mieluisimman. Ryhmästä tulee kuin yksi ruumis, kun se alkaa etsiä oikeita sointeja kertomukseen. Juonenkäänne juonenkäänteeltä he miettivät, miltä kuulostaa orjaksi myyminen, miltä taas kaivoon heittäminen.
Orjakauppiaan tori täyttyy kilinästä, paukkeesta, markkinahuudoista ja hälinästä.
— Te kuulostatte ihan karjalaumalta! Minna sanoo nauraen.
Kim löytää faaraon unelle painostavan äänen rummunkalvoa raapimalla. Ääni kantautuu rummulta toiselle. Mukaan yhtyy suhiseva sadekeppi.
— Mulla käy ihan kylmät väreet, Minna huudahtaa.
Rummuilla on roolinsa myös silloin, kun Joosef nousee korkeaan valta-asemaan. Matalat rummut soittavat mahtavan miehen raskaita askelia. Aleksin antautuva soittotekniikka alleviivaa Joosefin vallan loistoa.
— Mutta millainen on anteeksiannon ääni? Minna kysyy tarinan loppusuoralla.
— Tämä on tarinan kaunein kohta. Millainen on ilon ääni?
Hurraa-huutojen lisäksi huoneessa alkaa helistä pieni mutta sitkeä triangeli. Aleksandra aloittaa ja muut yhtyvät hänen hiljaiseen iloonsa. Viime käänteessä Minna ohjaa soittajat valtaisaan loppunostatukseen. Äänimassa on niin vaikuttava, ettei se mahdu kirjoitettuun tekstiin. Armo ja anteeksianto saavat sanattoman mutta väkevän ja tyhjentävän ilmiasun. On vaikea löytää osuvampaa raamatunselitystä.
Kirkkohallitus korostaa virallisissa papereissaan kaikkien osallisuutta juuri siksi, että kirkko on Kristuksen ruumis. Siinä jokaisella jäsenellä on korvaamaton paikkansa. Sen todistavat myös vantaalaisen riparin tarinasäveltäjät. Tämä Kristuksen ruumis elää, hengittää — ja soi.
Jaa tämä artikkeli: