”Multa taitaa päästä satu”
Sadutukseen tarvitaan vain kynä, paperia ja aikuisen kuuntelemaan herkistyneet korvat. Vieri vieressä, aidossa vuorovaikutuksessa, hiljaisinkin lapsi saa äänensä kuuluviin. Samalla kehittyvät kielelliset taidot.
Lumi Pohjala, 5, on juuri noussut päivälevolta Aamunkoiton päiväkodin Linnukkaisten ryhmässä. Lastentarhanopettaja Päivi Heikkala kumartuu sukkia jalkaansa vetävän Lumin puoleen.
”Kuule Lumi, mulla ois sulle yksi kiva juttu. Jos haluat, voit tulla kertomaan sadun.”
Lumin liike pysähtyy, silmiin syttyy kipinä, pää taipuu nyökkäykseen. Tämä on mieluinen pyyntö, sadutus on ennestään tuttua ja erityisen mieluista tytölle, joka rakastaa tarinoita.
Mitään sanomatta Lumi nappaa päiväkodin isosta purkista käteensä kolme oranssia muoviötökkää. Ötökät ovat upouusia eikä niillä ole vielä ehtinyt tarpeeksi leikkiä. Päivi-opettaja hymyilee hyväksyvästi. ”Okei, eiköhän mennä!”
Tipi, Tapi ja Topi seikkailevat
Hiljainen soppi löytyy tällä kertaa salin pöydän nurkalta. Lumin katse on jo tiivisti ötököissä, jotka hän on asetellut näkyville.
Päivi-ope istuu Lumin viereen edessään paperi ja kädessään kynä. Hän on valmiina kirjaamaan ylös koko tarinan täytesanoja myöten, mitään korjaamatta, juoneen puuttumatta. Hän katsoo Lumia silmiin, eikä erityistä aloituskehotusta enää tarvita.
Tarina alkaa hitaasti, hiljaisella äänellä.
”Kuule. Tän nimi on Tipi, Tapi ja Topi. Ne olivat pienet ystävykset. Tipi oli vanhin, mato. Tapi oli keskin heinäsirkka. Ja Topi oli pienin ötökkä.
Ne olivat joka päivä lähdössä puistoon, siis mato, heinäsirkka ja kärpänen. Matkalla se sanoivat aina: ’Kuules Tipi, kuules Tapi, Kuules Topi.’
Matka pysähtyi siihen, kun ne rupesivat keskustelemaan ja kinaamaan. Ja niillä tuli kinaa niiden omista ämpäreistä. Näin ne kinaa, paa siihen (vinkumista, erilaista ääntelyä). Tipi aina yritti keskeyttää Tapin ja Topin kinan, koska se ei ikinä kinaa kenenkään kanssa.
Tipi, Tapi ja Topi olivat maailmassa parhaimmat ystävykset. Tipi pystyi keskeyttämään Tapin ja Topin kinan, koska se oli tyttö. He olivat maailman urheimmat ötökät. Joskus he kompuroivat kiviin. Mutta Tipi pystyi nostamaan Tapin ja Topin, koska se ei ikinä kompuroinut kiviin.
Tipi, Tapi ja Topi olivat välillä löytäneet savea, mutta niiden vieressä oli kyltti, jossa luki ”älä koske saveen.” Tipi lähestyi ja kaatoi sen kyltin. Se sanoi: ’Minä voin tehdä jotakin.’
Kuului PAM, kun Tipi kaatoi kyltin, mutta itse kaatui, kun...
Lumi kertoo, kuuntelee ja haltioituu
Lumi-tytön tarinan tempo on jo niin nopea, että Päivi Heikkilän kynä sauhuaa kädessä. Hän tekee valinnan. Tällä kertaa hän ei pyydä Lumia jarruttamaan vaan antaa jo alkuvalmisteluissa päälle viritetyn kännykän äänitallentimen hoitaa homman. Päivi-ope keskittyy kuuntelemaan ja aikoo purkaa äänitteen tekstiksi myöhemmin.
Tarinaa tulee kaiken kaikkiaan 22 minuutin ajan. Siinä välissä ötökät ovat tehneet temppuja, riidelleet, kiipeilleet toistensa päälle, lopulta sovinnossa kotiin päätyen.
Tarinan päättymistä seuraa käsin kosketeltava hiljaisuus. Se katkeaa, kun Päivi kertoo, että nyt Lumi saisi kuulla nauhalta koko tarinan uudestaan, ja napsauttaa tallenteen päälle. Lumi uppoutuu täysin kuulemaansa.
”Tämä on hauskaa”, hän huokaisee haltioituneena hetken päästä. Ja taas kohta: ”Tämä on hauskaa.”
Lapset ja tarinoimisen taito
Myös Päivi Heikkala kokee yhteisen sadutustuokion hauskaksi ja mielekkääksi.
”Tätä olisi mukava toteuttaa vaikka kuinka paljon! Sadutuksen kautta saa tosi paljon tietoa siitä, mitä kaikkea lapsen ajatuksissa pyörii, joskus vaikeistakin asioista. Ja kun on työskennellyt useamman vuoden saman lapsen kanssa, on tosi mielenkiintoista huomata, kuinka sadut muuttuvat ja kehittyvät.”
Suurin haaste on ajan löytäminen. Isosta lapsiryhmästä on usein vaikea irrottautua kahdenkeskisiin hetkiin, joissa lapsi saa aidosti olla aikuisen keskiössä. Myös puhtaaksi kirjoittaminen vie aikaa, etenkin nauhoitettaessa.
Valmis tuotos joko aikuisen lukemana tai nauhalta palkitsee niin lapsen kuin aikuisenkin.
”On aina hienoa nähdä, kuinka tärkeää lapselle on, että aikuinen kuuntelee ja arvostaa hänen sanomisiaan, ja kuinka ylpeitä lapset itse ovat tarinoistaan.”
Myös Lumin vanhemmat näkevät sadutuksessa mahdollisuuksia.
”Lumista näkee, että häntä on sadutettu. Usein hän toimii ikään kuin kertojana pikkuveljensä kanssa leikkiessään. Pitkillä automatkoilla olemme toisinaan houkutelleet häntä tarinoimaan koko perheen iloksi. Emme ole kuitenkaan kirjoittaneet pitkiä tarinoita ylös näissä tilanteissa. Varmasti kannattaisi kokeilla sitäkin joskus”, Anna Pohjala toteaa.
Sadutus toimii myös kotisohvassa
Kasvatustieteen tohtori ja dosentti Liisa Karlsson Helsingin yliopistosta tietää, miten vahvaa ravintoa sadutus on lapsen omanarvontunnolle. Hän on tutkinut ja kehittänyt sadutusta reilut kaksikymmentä vuotta.
Menetelmä ei vaadi ammattitutkintoja, ja siksi Karlsson veisi sadutuksen mielellään myös kotisohvien nurkkiin, lastenhuoneisiin tai vaikka hiekkalaatikon reunalle. Arjessa se voi joskus olla omiaan rauhoittamaan levottoman tilanteen.
Pohjimmiltaan sadutuksessa on kysymys pysähtymisestä nyt-hetkeen lapsen kanssa. Se on kuuntelemisesta, jossa aikuisen ja lapsen roolit vaihtavat paikkoja.
”Kun lapsi näkee, miten aikuisen käsi konkreettisesti ja rauhallisesti piirtää sanoja paperille, syntyy lapselle aito tunne: hei, minusta ollaan oikeasti kiinnostuneita. Parhaimmillaan vuorovaikutuksessa syntyy intensiivinen, jopa taianomainen hetki”, sanoo Liisa Karlsson.
Sadutus kantaa Karlssonin mukaan hedelmiä monella tapaa. Lapsen tarinoiden kautta aikuinen saa aitoa tietoa siitä, mitä oman lapsen mielen päällä milloinkin on. Vaikeissa tilanteissa sadutus jopa auttaa lasta käsittelemään tunteitaan, joskaan niiden tulkitsemisen ja arvioimisen ei tule aikuiselle olla se pääjuju. Rajujakin asioita satuihin välillä livahtaa.
”Niitä ei tule kuitenkaan säikähtää. Ja pieru- ja kakkajututkin menevät yleensä nopeasti ohi.”
Entäpä jos kokoaisit satukirjan?
Sadutuksen oheistuotteina syntyy paljon muutakin hyvää.
”Toki se harjaannuttaa lasta kertomaan asioistaan vanhemmille ja muille aikuisille, ja sitä kautta kommunikaatiotaitoihin yleensä ottaen. Saattaapa se laukaista luku- ja kirjoitustaidonkin”, sanoo Liisa Karlsson.
Siinä missä kotioloissa lapsen vaiheista kerätään muistoja valokuva-albumiin, Karlsson vinkkaa keräämään myös saduista oman kirjan, ja asettamaan sen arvokkaalle paikalle. Ensimmäiset tarinat voivat sisältää vaikka puolivuotiaan jokellusta. Myöhemmin tarinasta voi syntyä piirustus – tai päinvastoin.
Karlsson kertoo, että kaikenikäisiä sadutetaan menestyksellisesti. Esimerkiksi dysfaatikkojen parissa menetelmä on ollut hedelmällinen. Satuun riittää joskus muutamakin sana. Myös työkavereita ja omaa puolisoa on sadutettu, ja dementikkojen parissa on saatu hyviä kokemuksia.
Suomalainen menestystarina
Monika Riihelän 1980-luvulla koulupsykologityössä kehittämä sadutusmenetelmä on ollut menestys niin meillä Suomessa, Pohjoismaissa kuin muualla maailmassakin.
Se on muun muassa kirjattu yhdeksi Sadasta suomalaisista innovaatiosta, ja valittu EU:n lasten mielenterveyttä edistävien mallitoimintojen joukkoon.
Espoolaisessa päivähoidossa ja koulussa sadutus on ollut osa arkea sen alkumetreiltä saakka. Parhaillaankin varhaiskasvatuksen henkilökuntaa koulutetaan menetelmään osana lapsen osallisuus päivähoidossa -hanketta.
Sadutuksen ohjeistus lapselle on simppeli: Kerro satu. Kirjaan sen juuri niin kuin sen minulle kerrot. Lopuksi luen tarinasi ja voit muuttaa tai korjata sitä, jos haluat.
Karlsson, Liisa 2003, korjattu toinen painos 2005. Sadutus – Avain osallistuvaan toimintakulttuuriin. Jyväskylä: PS-kustannus.
Satukuplassa
Se hetki, kun lapsi on juuri kuullut oman tarinansa aikuisen lukemana! Minulle lastentarhanopettajana se on aina helmihetki. Tänään katselin Otso Melkon, 5, pysähtynyttä olemusta, jota seurasi riemastunut lause: ”Tiiäkkö, mä keksin tän just nyt!”
”Niin keksit, onneksi olkoon!”
Väitän, että ilomme on yhtä suuri.
Otso on juuri kertonut tarinan lumiukosta, joka törmättyään autoon pääsikin sen kuljettajan kanssa Linnanmäelle. Ensin tuttu alkujännitys, kurkun röhäisy. Pienen kanslian paperipinot eivät vaivaa pientä kertojaa. Tarina alkaa hitaasti.
”Kuule, mä tiedänki yhden jutun...” Otson mietteliäs katse seilaa ikkunan takana, suurissa lumivalleissa, joissa on juuri leikitty. Sieltäkö aihe?
Vauhti kiihtyy, joudun antamaan pienen ohjeen: ”Odota. Jatka, kun näet kynäni pysähtyvän.”
Nopeasti löydämme yhteisen rytmin, Otso saa pienen tauon miettiä seuraavaa sanottavaansa. Tunnelma on tiivis, jopa harras. Tuokion leijumme pienessä, tarinan synnyttämässä kuplassa. Sitten Otso toteaa napakasti: ”Se oli siinä se tarina nyt!”
Leveä hymy, tyytyväinen huokaus. ”Taidanki nyt mennä leikkii niillä uusilla autoilla.”
Vielä yksi sokeri odottaa pohjalla. Huomenna luen tarinan koko ryhmälle. Se tietää ylpeää Otsoa ja hiljaista kuulijakuntaa. Ja monta uutta innostunutta sadutettavaa.
Jaa tämä artikkeli: