"Ruotsiin jäi ikävä"
Eeva Honkanen oli kolmen vanha, kun hänet lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Lähdöt ja paluut koettelivat.”Vähitellen elämänkoulussa minusta on tullut iloinen ja aktiivinen. Myös se helpotti elämää, kun tapasin nykyisen mieheni Veijon hänen siskonsa rapujuhlissa 1970-luvulla.”

Eeva Honkanen oli kolmen vanha, kun hänet lähetettiin sotalapseksi Ruotsiin. Lähdöt ja paluut koettelivat.”Vähitellen elämänkoulussa minusta on tullut iloinen ja aktiivinen. Myös se helpotti elämää, kun tapasin nykyisen mieheni Veijon hänen siskonsa rapujuhlissa 1970-luvulla.”

"Ruotsiin jäi ikävä"

Pesutupaan rakennetussa pommisuojassa on hiirenhiljaista. Kolmevuotias Eeva Honkanen istuu puisella penkillä, äidin sylissä on samettiseen makuupussiin puettu veli. Vähäiset tavarat on pakattu ”pakokauhukassiin.” Se on aina valmiina ilmahälytyksen sattuessa. 

Elokuussa 1944, kun Helsingin pommitukset ovat pahimmillaan,  Eeva Honkanen lähetetään turvaan, sotalapseksi Tukholmaan. 

”Isäni, nykyisen Finnairin, silloisen Aeron palveluksessa ollut lentosähköttäjä vei minut Junkers -lentokoneella Tukholmaan. Olen varmasti nukkunut matkalla, sillä muistan lähtöhetkestä vain lentokentän hallin palmun ja koneen siipien aaltoilevat kuviot.”

Aamulla Eeva herää Ruotsin kotinsa valkoisessa pinnasängyssä lohduttomaan itkuun. Ympäriltä kuuluu puheensorinaa, josta lapsi ei ymmärrä mitään. Sohvalla nukkunut isä on yön jälkeen kadonnut jonnekin. Mami ja papi ottavat tytön syliin, mutta itku ei ole hellittää.   

”Pikkuhiljaa aloin kuitenkin sopeutua uuteen perheeseeni, ja kiinnyin siihen enemmän kuin Suomen kotiini.”

”Marsipaania ja pihlajanmarjoja”

Sota-aikana ja pitkään sen jälkeen Suomessa oli pulaa ruoasta, vaatteista ja pesuaineista eikä herkkujakaan tunnettu.

Ainoat makeiset olivat sakariinilla makeutetut, paahdetut porkkanalastut. Oli harmaata ja kylmää. Halkoja piti säästää ja polttoainepulan vuoksi asunnot sai lämmittää vain 14-asteisiksi.

”Muistan Ruotsista marsipaanin herkullisen maun ja kirpeät, pakkasen puremat pihlajanmarjat, joita pistimme leikkikaverini Jejjen kanssa suuhumme. Yhä nykyäänkin, kun syksyisin maistan pihlajanmarjoja, pohdin, mitä Jejjelle kuuluu”, Eeva kertoo. 

Jatkosodan päättyessä oli kulunut puoli vuotta siitä, kun Eeva Honkanen oli saapunut Ruotsiin.

Hän ei olisi halunnut palata takaisin kotimaahansa, sillä Ruotsin perheestä oli tullut rakas, eikä tyttö osannut enää sanaakaan suomea. 

”Lentokentällä erotessa tarrasin mamiini kuin pieni apinanpoikanen emoonsa. Ennen koneeseen nousua tehtiin lääkärintarkastus. Lääkäri kurkkasi puulastalla kurkkuun, sillä kurkkumätä koetteli sotien aikaan monia.” 

Omat vanhemmat muuttuivat vieraiksi

Honkasten olohuoneen pöydällä on mustavalkoisia valokuvia. Yhdessä kuvassa Eeva istuu äitinsä sylissä Ruotsista saatuun mekkoon pukeutuneena ja yrittää rimpuilla irti.

”Muutot ja erot ovat edelleen repiviä ja ahdistavia. Nuorena sairastuin vakavaan masennukseen. Tuntui kuin olisin rämpinyt ojan pohjalla, pitkiä aikoja olin täysin sulkeutunut.”

Eeva Honkasen omat vanhemmat tuntuivat vierailta ja etäisiltä, ja suhde äitiin oli vaikea hänen kuolemaansa asti. Ruotsin ajoista ei perheessä hiiskuttu sanaakaan.

Honkanen arvelee, että sotien jälkeinen vaikeneminen johtui häpeästä. Monet alkoivat miettiä, oliko lapsien lähettäminen vieraaseen maahan oikea ratkaisu.

”Sotalapsien rankoista kokemuksista on puhuttu paljon, mutta meitä oli kuitenkin monia, joiden oli hyvä olla sotalapsina.”

68 vuotta erossa

Viime kesänä Eeva löysi sotalapsiyhdistyksen kautta Ruotsin siskonsa Gunnelin. He tapasivat ensimmäistä kertaa 68 vuoteen.

”Kädet ojossa juoksimme toisiamme vastaan. Kävelimme käsi kädessä ja muistelimme, monia ihania hetkiä, esimerkiksi sitä, kun istuimme keittiössä ja mamma keitti meille kaakaota. ”

Aina keväisin Eeva istuttaa parvekkeelle krasseja, keltaisia ja oransseja. Kun hän nuuhkaisee krassin lehteä, mieleen tulvivat Ruotsin onnelliset hetket.   

”Latasin siellä akkuni lämmöllä loppuelämäni ajaksi.”

Osoitelappu kaulassa

Toisen maailmansodan aikana Suomesta matkusti osoitelappu kaulassa 70–75 000 lasta sotalapsiksi Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan.

Ensimmäiset sotalapset lähtivät Turusta Tukholmaan joulukuussa 1939 Arcturus-laivalla. Suurin osa lapsista matkusti junissa, joiden ikkunat oli pimennetty.

Koska kaupunkeja pommitettiin eniten, lähtijät olivat pääasiassa kaupunkilaislapsia Helsingistä ja Viipurista. Lasten lisäksi Ruotsiin lähti myös naisia ja vanhuksia.

Useimmat lapset olivat työväenluokasta, sillä omavaraiset maanviljelijäperheet saivat paremmin leipää pöytään. Joiltakin lapsilta oli kuollut jompikumpi vanhemmista ja noin 500 lasta oli täysin orpoja.

Kun Suomi joutui luovuttamaan alueitaan Neuvostoliitolle, osa lapsista menetti kotinsa. Sodan päättyessä valtaosa lapsista palasi kotiinsa, mutta kaikki eivät eri syistä palanneet. Juurettomuus ja kielivaikeudet rakensivat muureja. Monesti lapset puhuivat vain ruotsia kotimaahansa palattuaan. Heikki Hietamiehen romaanin pohjalta tehty Äideistä parhain on vuonna 2005 valmistunut elokuva sotalapsista.

Jaa tämä artikkeli:

Kommentoi