Kaikki piiloon. Lapset juoksevat leikkivarjon alle suojaan.
"Sielu on se, millä rakastetaan ja tunnetaan"
Lapselle uskontoon liittyvä kysymys ei eroa muista, arkipäiväisistä kysymyksistä. Jumala on lapselle ihmeellinen ja suuri, jotakin, joka täytyy kuvitella itse.
Yksitoista viisivuotiasta istuu rivissä ja odottaa Karakappelin päiväkerhon alkuhartauden alkamista. Ronja Ojala ei malttaisi kököttää paikallaan. Hän keikkuu tuolilla ja pyörähtää välillä seisomaan. Onni Puttonen selailee eläinkirjaa ja kertoo nähneensä ryhävalaan.
Hartaushetki alkaa kynttilän sytyttämisellä. Viikon teemana on valo ja pimeys.
”Mitä kaikkea Jumala on luonut? Nämä tähdet täällä?” lastenohjaaja Tiina Hänninen kysyy ja osoittaa seinällä roikkuvalle siniselle kankaalle teipattuja pahvitähtiä.
”Jumala loi koko maailman! Se osaa taikoa… tehdä ihmeitä”, Joonatan Juhala huudahtaa.
Lapsilla on vastaus valmiina kysymykseen siitä, millainen Jumala on. Ystävällinen, suuri, lempeä.
Lapset kertovat, että Jumala tykkää koko maailmasta ja kertoo paljon vertauksia. He tietävät, että Jumala on näkymätön.
Vaikka Jumala olisi koko ajan edessämme, emme voisi nähdä häntä. Kuitenkin Jumala seuraa leikkejä ja on aina läsnä.
Lapset tietävät myös, että Jumala suojelee ihmisiä. Onni Puttonen sanoo, että Jumala lähettää enkelit pelastamaan lapsia, jos näitä uhkaa jokin vaara.
”Kun ihminen kuolee, niin enkelit hakevat ihmisen taivaaseen. Jumala lähettää enkelit myös tuomaan ilosanomia”, Eemil Veikkola kertoo.
Sara Virta jatkaa, että Jumala on henki-ihminen, jolle voi puhua rukoilemalla. Jumalan voi kuitenkin nähdä vasta, kun kuolee ja menee taivaaseen.
Lapset ovat yhtä mieltä siitä, että Jumalaa ja Jeesusta ei voi hylätä, eikä Jumala koskaan hylkää ketään.
”Jeesus sanoo, ettei kukaan teistä ole päällikkö”, Puttonen toteaa vakavana.
Mitä usko sitten on? Viisivuotiaat ovat hetken mietteliään näköisiä.
”Usko on sitä, että on ihan varma, että joku on olemassa”, Juhala sanoo kuuluvalla äänellä.
”Niin, että uskoo, että joku suojelee”, Puttonen nyökyttelee vierestä.
Lapset ovat pohtineet kerhossa syksyn aikana sielun olemusta. Mikä sielu on, ja mitä sille tapahtuu kuoleman jälkeen? Suuria kysymyksiä, joihin aikuisellakaan ei ole olemassa varmoja vastauksia.
”Lapset tulivat lopputulokseen, että sielu on se, millä rakastetaan ja tunnetaan. Kauniisti sanottu. Sen paremmin en minäkään osaisi sitä määritellä”, Tiina Hänninen sanoo.
Uskonnon salaperäisyys kiehtoo lapsia. Jumala on jotakin, mikä täytyy kuvitella itse. Välillä kerhossa syntyy kahnausta, kun lasten ajatukset uskosta eroavat toisistaan.
Osa lapsista on sitä mieltä, että enkelit ovat aina keskuudessamme. Toisten mielestä enkelit asuvat taivaassa eivätkä vietä aikaa ihmisten kanssa.
”Lapsille kerrotaan, ettei Jumalasta ja uskosta puhuttaessa ole olemassa oikeaa tai väärää vastausta. Kaikilla on oikeus ajatella omalla tavallaan”, Hänninen sanoo.
Lapset ovat huomanneet, että seurakunnan kerho on paikka, jossa voi pohdiskella ja ihmetellä. Varsinkin, jos kotona ei puhuta uskosta, on lapsella paljon kysymyksiä, jotka purkautuvat kerhossa. Hänninen kertoo, että lapset ihmettelevät usein Raamatun kertomuksia, sitä, miten joku voi tyynnyttää myrskyn tai muuttaa veden viiniksi.
Myös kuolema on aihe, joka nousee usein esiin.
”Kuolemasta puhuttaessa painotamme aina hyviä muistoja, jotka jäävät jäljelle. Ei ole tarkoitus, että lapset ahdistuvat ja alkavat pelätä.”
Jumala on lapselle luonnollinen maailmanselitys. Luonnollisempi kuin se, ettei mitään suurempaa taustavoimaa olisi olemassa, sanoo pastori Anita Ahtiainen Seurakuntien Lapsityön Keskus ry:stä.
”Monet lapset puhuvat Jumalasta suurena voimana ja rakkautena. Oma kokemusmaailma teräsmiehineen on tietysti läsnä siinä, millaiseksi lapsi Jumalan ajattelee”, Ahtiainen sanoo.
”On ihanaa, että juuri rakkaus on se sana, millä useat lapset Jumalan määrittelevät.”
Lapsille tyypilliset uskonnolliset kysymykset ovat myös aikuisten kysymyksiä. Kuka minä olen? Miksi olen olemassa? Miksi maailma on sellainen, kuin se on? Mikä on oikein, mikä väärin?
Aikuisella asenteet ja aiemmat kokemukset kuitenkin vaikuttavat siihen, miten uskontoon suhtaudutaan. Lapsi sen sijaan ottaa uskonnon vastaan yhtä avoimesti kuin muutkin asiat. Lapsi kysyy hengellisiä kysymyksiä samalla tavalla kuin muita mieltään askarruttavia kysymyksiä.
”Jumalaan liittyvä kysymys ei lapselle eroa kysymyksestä, milloin saa mennä tien yli. Aikuiselle uskonnollisen kysymyksen esittäminen on nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa vaikeampaa.”
Uskonnolliset kysymykset muuttuvat lapsen kasvaessa. Sanavaraston karttuessa lapsen kyky ilmaista ja pohtia asioita kehittyy.
Kolmevuotias yhdistelee oppimaansa siihen, mikä on ennalta tuttua.
”Ehtoollismalja voi olla pokaali, jos urheilukisojen sanasto on tutumpaa kuin kirkon kieli”, Ahtiainen sanoo.
Viisi–kuusivuotiaalla lapsella ajantaju on kehittynyt, mikä tuo ajatteluun perspektiiviä. Lapsi alkaa ymmärtää elämän ja kuoleman olemassaolon. Samalla omien läheisten kuolema alkaa pelottaa.Kymmenvuotiaat miettivät paljon sitä, mitä he osaavat ja mitä he voivat tehdä. Murrosiän kapinaa seuraa oman identiteetin etsiminen, jolloin nuori aikuinen saattaa luopua väliaikaisesti omille vanhemmilleen tärkeistä asioista.
”En olisi kovin huolissani, jos kahdeksantoistavuotias irrottautuu kirkosta”, Ahtiainen toteaa.
Lapsen hengellinen pohdinta voi olla hyvin syvällistä. Ahtiaisen oma poika sanoi viisivuotiaana: ”En ole varma, onko Jumalaa. Luulen, että kaikkien maailman ihmisten ajatukset muodostavat Jumalan.”
”En ollut koskaan sanonut hänelle mitään sellaista. Lapsen pohdiskelun syvyys voi toisinaan yllättää aikuisen.”
Ahtiainen kannustaakin vanhempia keskustelemaan lapsen kanssa sekä kysymään lapsen mielipidettä. Yhteinen pohdiskelu on parempi kuin se, että aikuinen kertoo lapselle omia totuuksiaan. Ahtiainen huomauttaa, että aikuinen ymmärtää lapsen kysymykset helposti väärin, ja vastaa lapsen kannalta asian vierestä. Vastakysymyksellä voi tarkistaa, mitä lapsi oikeastaan tarkoittaa.
Kokemus siitä, että aikuinen arvostaa lasta keskustelukumppanina, on tärkeä.
”Lapselle pitää antaa tilaa löytää vastauksia itse. On myös tärkeää kertoa, että ihmiset ajattelevat eri tavalla asioista, eikä se ole vaarallista."
Uskonnollisen keskustelun avulla lapsi pääsee elämän ja sen merkityksellisyyden pohdinnassa pintaa syvemmälle.
”Elämän ja ihmisen rajallisuus on helpompi hahmottaa uskonnon kautta”, Ahtiainen sanoo.
Hän toteaa, että vakaumuksellinen ateistikin voi käydä lapsensa kanssa hengellisiä keskusteluja. Keskustelussa puidaan elämän arvoja. Samalla lapsi oppii, miten muista ihmisistä ajatellaan ja miten heidät kohdataan.
Uskonnollinen pohdinta ei saisi horjuttaa lapsen turvallisuudentunnetta. Esimerkiksi vanhempien erilaisia käsityksiä Jumalasta ei tulisi asettaa vastakkain, koska vastakkainasettelusta aiheutuva ristiriita on lapselle kohtuuttoman suuri.
Nykyään monen lapsen lähipiirissä on sekä uskovia että ateisteja. Silloin lapsen on itse ratkaistava, onko Jumalaa olemassa vai ei.
”Jos kotona ei uskota Jumalaan, jota seurakunnan kerhossa rukoillaan, lapsi saattaa päätyä ajatukseen, että Jumala on olemassa kerhossa, mutta ei kotona. Ratkaisu voi olla lapsen turvallisuudentunteen kannalta tärkeä, vaikka se aikuisesta tuntuu loogisesti ristiriitaiselta”, Ahtiainen sanoo.
Lapset elävät Ahtiaisen mukaan nykyään hajanaisessa maailmassa. Ympäristö, jossa lapset kasvavat, ei kannusta etsimään elämän syvempiä merkityksiä. Uskonnollinen keskustelu saattaa jäädä taka-alalle.
”Kulutuksen ja kilpailun henki ei ota kantaa elämän merkitystä koskeviin kysymyksiin”, Ahtiainen toteaa.
Hengellisen keskustelun merkitys lapsen kehitykselle ei kuitenkaan ole vähentynyt. Ahtiainen vertaa uskontoa keskustelun aiheena siihen, mitä seksi on aikoinaan ollut. Esimerkiksi 50-luvulla seksistä puhuminen oli kiellettyä, mutta seksuaalisuus ei silti kadonnut minnekään.
”Uskonto on vähän sama asia. Ihmisen rajat ja rooli eivät häviä, vaikkei niistä puhuisikaan. Hengellisyyden tarve ei katoa.”
Oma uskonto on Ahtiaisen mukaan kuin äidinkieli. Jotta voisi opetella puhumaan ja ymmärtämään muita kieliä, on ensin osattava omansa.
”Vaikka kieltä käyttäisi haparoiden, se on osa kulttuuriamme ja ajattelutapaamme.”
Karakappelin päiväkerhossa lapset piirtävät kuvia aurinkokunnasta. Tähdet, kuu, aurinko ja oma Telluksemme loistavat keltaisina avaruuden tummalla pohjalla. Lapset kertovat, että Jumalakin asuu taivaassa.
"Jumala pystyy muuttamaan pilviä hassun näköiseksi, Onni Puttonen sanoo ja pyörittää villisti tummansinistä vesiväriä maalaukseensa."
Jaa tämä artikkeli: