Kansankirkko on väkisin tavoiteltu idea, jota ei voi enää elvyttää. Ari Hukaria se ei häiritse: ”Jeesuskin liikkui marginaaleissa, joten miksi se olisi kirkolle ongelma?” hän kysyy. Kuva: Esko Jämsä
”Vanhat rakenteet on pakko purkaa”
– Kirkon valtarakenteet eivät ole enää tästä maailmasta vaan jostain menneestä, johon ei ole enää paluuta, sanoo teologian tohtori Ari Hukari. Hän syyttää kirkkoa itsepetoksesta ja dogmaattisuudesta.
Aurinko paahtaa niin, että kahvilan yläkerrassa tulee kuuma. Tampereen hiippakuntadekaani Ari Hukarilla on harmaa puku ja kannettava tietokone. Hän on käymässä Helsingissä päiväseltään, ja takana on jo monta tuntia kokouksia. Niin ne viikot kuluvat, sillä Hukari on johtavassa asemassa työskentelevä kirkon hallintovirkamies.
Googlekaan ei tiedä, mitä hiippakuntadekaanit oikeasti tekevät. Hukari kertoo, että työ on lähinnä konsultoivaa papiston ohjausta, johtamiskoulutusta kirkkoherroille ja vastaavaa. Ei siis teologiaa?
– No jos teologiaa ei tehdä tuomiokapitulissa, niin ei sitä sitten tehdä muuallakaan, Hukari sanoo. Teologia tässä yhteydessä tarkoittaa uutta luovaa uskonnollista ajattelua.
– Meillä oli käymässä yksi Luterilaisen Maailmanliiton tyyppi, joka kysyi, että missä täällä tehdään teologiaa. Eikä me oikein osattu sanoa! Hukari puuskahtaa. Teologian puute on kirkon yksi ongelmista, ja niistä Hukari aikoo nyt puhua.
Ette te mitään lampaita ole
Niin sanotulle suurelle yleisölle Ari Hukari saattaa olla tuttu islam-tuntijana. Hän oli 1980- ja 90-luvuilla lähetystyössä Lähi-idässä ja tutustui muslimimaailmaan perin juurin. Noista vuosista juontuu myös Hukarin kirkkokritiikki.
– Aiemmin minulla oli hyvin perinteinen käsitys siitä, millainen sanoman välittäjä papin pitäisi olla, Hukari sanoo ja piirtää paperille, kuinka pastori yksisuuntaisesti syöttää Jumalan sanaa seurakuntalaisille.
– Kun ystävystyin muslimien kanssa, huomasin, että näillä ihmisillähän oli jo suhde Jumalaan ja että Jumala oli jo läsnä heidän elämässään, Hukari kertoo.
Lähetysnäky, jossa jumalattomia talutetaan armon helmaan, joutui kriisiin. Suomeen palattuaan Hukari syventyi postmoderniin filosofiaan, ja vähitellen hän henkilökohtaisen prosessin kautta päätyi siihen, mistä hän kirkkoa kritisoi:
– Kirkon ongelma on, että se tarjoaa postmodernin ihmisen kysymyksiin modernin ajan vastauksia.
Modernilla maailmalla Hukari tarkoittaa samaa kuin jotkut ”Kekkoslovakialla”, siis vanhaa yhtenäiskulttuuria, jossa pappi ja poliisi määräävät, miten ihmisten pitää elää. Postmoderni taas viittaa nykyiseen elämäntapaan, jossa ihmiset myös maailmankatsomusten osalta mieltävät itsensä kuluttajiksi, jotka itsenäisesti tekevät vastuullisia valintoja.
– Silti kirkossa kuvitellaan edelleen, että ihmiset ovat lampaita, joita on ruokittava kädestä suuhun. Se ei sovi nykyihmiselle, joka demokraattisessa prosessissa vertailee ja keskustelee ja tekee sen perusteella valintoja, Hukari sanoo.
Hänen mielestään perinteinen paimenkuvasto, joka pitää seurakuntalaisia ”laumana”, synnyttää riippuvuuskulttuuria, jossa ihmiselle ei ole tilaa aikuistua.
Oikeassa olemisesta suhteessa olemiseen
Postmodernille maailmalle on ominaista, että siinä ei ole vain yhtä totuutta. Totuus riippuu kulloisestakin kielipelistä. Kirkon kannalta tämä merkitsee sen tunnustamista, että Jumalan sanan vahtikoirat voivat olla yhtä kaukana totuudesta kuin muutkin. Ari Hukarin mielestä kirkon joutaakin luopua oikeassa olemisen vimmasta.
– Kun lapsi kysyy miksi-kysymyksiä, kukaan ei voi sanoa, että kysymys on väärä. Jokaisen ihmisen kokemukset ovat aina totta.
Tähän nipottajat huomauttavat, että kysykööt muut, mutta vastaus on rovastilla, joka tietää, miten asiat ovat. Hukari ottaa taas kynän ja piirtää laatikoita ja nuolia:
– Ensimmäisten sukupolvien kristityille teologia oli yritystä ilmaista jo olemassa oleva uskon todellisuus. Suunta meni niin, että ensin oli usko, ja vasta sitten oppilauseet, hän sanoo.
Nyt on päinvastoin, sillä ensin paukutetaan katekismusta, ja perään yritetään sytyttää uskoa. Ongelma on, että luukuttaessaan Lutheria kirkko ei aidosti kuuntele ihmisiä. Tilanne on käsittämätön, sillä Hukarin mielestä jokainen ihminen on teologi. Teologiahan on puhetta siitä, mikä antaa ihmiselle elämän tarkoituksen.
– Minun mielestäni papin tehtävä on luoda keskustelunalusta, jossa autonomiset ihmiset muodostavat itse näkemyksiä todellisuudesta, Hukari muotoilee.
Tämmöinen varmaan hirvittää jotakuta, mutta…
– Usko ei ole oikeassa olemista vaan suhteessa olemista. Hyvä esimerkki on, että jos sanon, että vaimoni on maailman kaunein nainen, niin sehän on pelkkä väitelause, jonka voi aina kiistää. Mutta tätä ei voi kukaan kiistää: Rakastan vaimoani!
Jaa tämä artikkeli: