100-vuotiaalle kanttorille usko on viimeinen oljenkorsi
– Minulla on ollut paljon onnettomuuksia, joissa olisi välttämättä pitänyt kuolla. Täällä kuitenkin olen vielä, Tauno Hämäläinen hymyilee.

– Minulla on ollut paljon onnettomuuksia, joissa olisi välttämättä pitänyt kuolla. Täällä kuitenkin olen vielä, Tauno Hämäläinen hymyilee.

100-vuotiaalle kanttorille usko on viimeinen oljenkorsi

Tauno Hämäläisen lapsuudenkodissa ei uskosta paljon puhuttu, mutta se näkyi.

Ovi on auki. Meri on lähellä, puut ympäröivät vanhaa taloa Vartiokylässä, jossa Tauno Hämäläinen asuu. Tervetuloa, tervetuloa! kuuluu sisältä.

Tilanne on päällä heti. Kuulemme, että satavuotias kanttori ei halua enää käyttää rollaattoria: tulee vain kolareita vaimon ajopelin kanssa. Viikko sitten hän oli rojahtanut keittiön tikkailta valtoimenaan lattialle. Sairaalaareissuhan siitä tuli. Ja meni.

Sitten istutaan sohvapöydän ääressä ja katsellaan pöydän rautajalkoja.

– Olin Pakilan kansalaiskoulussa luokanopettajana metallilinjalla. Luokat olivat isoja, ja 1950-luvulla vähillä materiaaleilla piti tehdä mahdollisimman paljon. Teimme rautajalkoja ja hiilihankoja. Pojat olivat hirmuisen mukavia, mutta olin aina niin nokinen, että vaimo ei jaksanut pyykätä. Pesukoneeseen meillä ei ollut varaa, eloisa isäntä kertoo.

Nokipesän jälkeen mieluinen koulu oli Vallilan kansakoulu. Siellä Hämäläinen oli luokan- ja musiikinopettajana ja loi kouluun kuoron ja orkesterin. Koskaan ei ketään halukasta karsittu – suoraan vain harjoittelemaan.

Viisi vuotta rintamalla

Vartiokylän seurakunnan kanttorina Tauno Hämäläinen toimi yli 20 vuotta. Sekin oli ihanaa aikaa.

– Kirkkokuorolla oli jatkuvasti konsertteja, ja virsiä veisattiin kunnolla. Nykyään virrenveisuu on kalvetustautista, kun virrenveisuu on kielletty kouluissa eikä sitä enää opita.

Koska Hämäläinen opiskeli aikanaan Sibelius-Akatemiassa, hän tuntee "kaikki" muusikot... mistä johtuukin mieleen sota-aika ja se, kun kenraalimajuri Pajari käski perustaa rintamaorkesterin. Soittajat noukittiin sotilaista.

Sotamuistot pääsevät nyt valloilleen. Kanttori kertoo rytinöistä ja väijytyksistä; tuntuu kuin elokuvaa katsoisi. Silti hän sanoo, ettei joutunut kaikkein pahimpiin paikkoihin. Paitsi että sai eräänä päivänä kuolemantuomion vartiopaikalta poistumisesta.

– Oli viimeinen yö. En jaksanut enää pelätä. Olin jo menettänyt kaiken, kodin, vanhemmat, voimani. Aamulla asiasta ei puhuttu enää sanaakaan, eikä koskaan, koska syytös oli todettu vääräksi.

– Painajaiset tulivat myöhemmin. Vaimo sai kärsiä, kun teloituskomppaniat painoivat kiväärin rintaani vasten joka yö. Se oli kuin monta teloitusta. Helpompi olisi ollut kertanapsaus. Mutta puhuminen helpotti, minulla kun on kaksi vikaa, penikkatauti ja puheripuli.

Hämäläinen katsoo koko ajan kohti, hymyilee tarttuvasti, jatkaa kertomustaan.

– Minulla on ollut paljon onnettomuuksia, joissa olisi välttämättä pitänyt kuolla. Täällä kuitenkin olen.

Satavuotias Tauno Hämäläinen on rakentanut monta viulunkantta Kuhmoisten 1800-luvun pappilan riihen orsista. Nytkin on viulu tekeillä yhdessä tyttärenpojan kanssa.

Suojelusenkelillä töitä

Ensimmäinen onnettomuus oli kotona Karjalassa, Kivennavalla, kun haulikko laukesi vahingossa tuvassa.

– Tappava hauli meni ohi jaloista, olin vissiin koivet pystyssä kehdossa. Vieläkin on hauli polvessa. Veljeni kuoli heti.

Vähän vanhempana Hämäläisen Tauno-poika istui lavalla kivikuorman päällä. Mäessä auto lähti vyörymään taaksepäin ja kaatui kumolleen ruteikkoon.

Vanhempana häntä on saksittu ja sirkkelöity tukoksia ohitettaessa ja auottaessa.

– Pakko minulla on olla suojelusenkeli, kenelläkään ei voi olla niin paljon hyvää lykkyä, hän summaa.

Puhallinorkesteri kellotapulissa

Soittimista rakkain Tauno Hämäläiselle on viulu. Hän on itse rakentanut kymmenkunta viulua, ensimmäisen vuonna 1950 puutyön työnäytteenä opettajaseminaarissa Kajaanissa.
 

Viulu sahaa sielua niin mukavasti."

 

– Viulu sahaa sielua niin mukavasti.

Parhaillaankin hänellä on rakenteilla viulu yhdessä tyttärenpoikansa kanssa. Verstas on yläkerrassa. Kavutaan katsomaan.

Rappusten päässä on taulu: punainen lasikuistinen huvila. Se on hänen oma maalauksensa kotitalosta Kivennavalta. Vieressä on kuva Kivennavan kirkosta.

– Ihan kuin tulisi kotiin, kanttori huoahtaa portaita yletessään.

Ja taas ehtymättömästä muistista keriytyy auki tarinaa:

– Uutenavuotena ennen sotia puhallinorkesterimme kiipesi Kivennavan kirkon kellotapuliin. Luukut avattiin ja kanttori johti meitä taskulampulla, kun soitimme pakkasyöhön Jumala ompi linnamme.

Uusi viulu on jo hahmollaan. Tärkeää on, että puu on rutikuivaa. Mitä vanhempaa, sitä parempi.

– Olen tehnyt monet viulunkannet Kuhmoisten 1800-luvun pappilan riihen orsista, jotka pokasahalla tipautin alas.

Usko on viimeinen korsi

Satavuotiaalta tavataan pyytää elämänohjetta. Mikä on Tauno Hämäläisen vinkki meille?

– Ollaan vaan niin kuin ei oltaiskaan. Älä välitä, ei Villekään välittänyt vaik ei ollut paitaakaan, ikäkonkari pamauttaa.

Entä mikä on elämässä raskainta?

– Tukin kaato on aika työlästä. Paimenella pitkät päivät.

No. Kirkon lehteen sopinee kysyä myös uskon osuudesta taipaleella.

– Sehän on se viimeinen korsi. Siihen kaikki on ankkuroitunut.

Lapsuudenkodissa ei uskosta paljon puhuttu, mutta se näkyi. Kun mamma teki leipää, hän piirsi taikinaan ristin. Tai kun isä lähti kylvämään, hän otti pellolla lakin päästään ennen kuin ryhtyi työhön.

– Eihän siinä oikeastaan ole valinnan varaa, satavuotias toteaa.

Jaa tämä artikkeli: