60-luvun radikaalin unelmat
Nuorena Kari Pekka Kinnunen päätti pyhästi tehdä ihanteistaan totta.
Vantaan seurakuntien vahvan miehen sisällä velloo ristiriitainen tunne — yhtäältä helpotuksen, toisaalta tyhjyyden.
— Kun ilmoitin jääväni eläkkeelle, ajattelin että kohta alkaa ihana pitkä loma samaan tapaan kuin kesäloma! Mutta kun lähdön hetki lähestyy, tajuan menettäväni kaikki tärkeät työtoverit, joiden kanssa olen voinut tehdä merkittäviksi kokemiani juttuja. Myös seurakuntalaisia tulen tapaamaan vähemmän.
— On tämä yllättävän kova paikka, 64-vuotias Korson kirkkoherra Kari Pekka Kinnunen tunnustaa.
Kirkkoherran kiireiden ja eläkeläisen rauhan kontrasti korostuu varsinkin, kun viime vuoden alkupuolisko oli hillitöntä rumbaa. Kinnunen johti töidensä ohessa täydellä höyryllä Irja Askolan piispakampanjaa.
— Vaimoni välillä jo kyseli, olenko naimisissa hänen vai kampanjan kanssa. Mutta hän antoi anteeksi, kun Irja tuli valituksi, Kari Pekka kertoo nauraen.
Uskollinen nuoruuden näyille
Kari Pekka Kinnunen varttui helsinkiläisessä työläisperheessä Alppilassa ja Vallilassa. Isä oli kirvesmies, äiti kahvilan työntekijä. Kirkossa käytiin lähinnä jouluna sekä häissä ja hautajaisissa.
— Oppikoulussa huomasin olevani jollakin syvätasolla kristinuskon koskettama. Tykkäsin laulaa virsiä ja pidin joskus koulussa aamuhartauden. Ajauduin kuitenkin ristiriitaan uskonnonopettajan kanssa ja päätin erota kirkosta heti, kun se tulisi mahdolliseksi.
Sitten oppikouluun teki vierailun pastori Pertti Luumi.
— Päätin testata miehen ja pyysin häntä selvittämään älyllisesti tyydyttävällä tavalla luomisopin ja kehitysopin suhteen. Hän onnistui siinä, ja minä päätin lähteä hänen johtamalleen rippileirille. Toimin myös isosena, Kinnunen selvittää uskonnollista taustaansa.
Hän määrittelee olevansa seurakunnan nuorisotyön kasvatti. Teologian opiskeluaikoina vaikutuksen tekivät ekumeeninen taizé-liike ja sosiaalieettisesti valpas kristillisyys, joka suuntautuu pikemminkin ulos maailmaan kuin uskovaisten sisäpiireihin.
Kinnunen on pysynyt uskollisena nuoruutensa näyille.
— Ajattelen edelleen, että kirkon on tehtävä ”kansankynttilänä” työtä ihmisten keskellä, erityisesti diakonian puolella. Seurakunta on paikka, jossa yritetään yhdessä tulkita ihmisen osaa tässä maailmassa ja Jumalan todellisuudessa.
Uskallus utopioita kohti
Sivuun jääminen työtehtävistä on vaikeaa myös siksi, että emeritus maailmanparantaja on tottunut teinikunta-ajoista lähtien vaikuttamaan asioihin. Kinnunen oli mukana 1960-luvun opiskelijaliikehdinnässä Vanhan ylioppilastalon valtauksineen kaikkineen.
— Kannan mielelläni määritelmää 60-luvun radikaali. En ole koskaan häpeillyt sitä aikaa, vaan olen iloinen siitä, että sain olla mukana. Minulla oli, ja on yhä, usko siihen, että me voimme muuttaa maailmaa yhdessä!
Nuorta Kari Pekkaa inspiroivat Jeesuksen Vuorisaarna, Martin Luther Kingin puheet ja Albert Schweitzerin kirjoitukset.
— Sukupolveni tajusi, että maailma on yksi ja me olemme vastuussa myös kehitysmaiden veljien ja siskojen hyvinvoinnista. Lapseni muistelevat yhä hymyillen ruokapöytämme yläpuolelle kiinnitettyä julistetta. Siinä luki ”hyvää ruokahalua kolmas maailma”. Kuvassa oli tyhjä lautanen ja neljä lusikkaa.
— Jos jotakin opin, niin sen, että kaukaisetkin lähimmäiset ovat oikeasti lähimmäisiämme. Myöhemmin sain vierailla kolmannen maailman maissa ja nähdä Suomen Lähetysseuran ja Kirkon Ulkomaanavun hienon työn merkityksen.
Kari Pekka Kinnunen meni siviilipalvelukseen, mikä oli siihen aikaan ihmetystä ja vastustusta herättänyt valinta.
— Olen aina arvostanut suuresti sotaveteraaneja, jotka lähtivät puolustamaan maatamme. Sotavuosina olisin varmaan tehnyt samalla tavalla.
— Sivari oli idealistinen valinta, mutta joitakin utopioita täytyy yrittää panna toimeen ja joidenkin lippujen kantajana on uskallettava seistä. Minä halusin heiluttaa rauhanlippua.
Uuden polven aika aktivoitua
Kari Pekka Kinnusen pesti kirkolliskokousedustajana jatkuu ensi vuoden kevääseen, uudelle nelivuotiskaudelle hän ei pyri.
— Uusien ihmisten ja raikkaiden ajatusten on aika nousta tilalle. Meillä 60-lukulaisilla on ollut tärkeä viesti kirkolle ja yhteiskunnalle, ja monet ajamistamme asioista ovat toteutuneet. Kirkon kevät ei kuitenkaan enää saavu meidän vanhojen varassa.
— Kristinuskon radikaalille sanomalle täytyy antaa jokaisena aikakautena uusi tulkinta. Toivon, että kirkossa nousisivat nyt rohkeasti esiin ne nykykulttuurin keskellä kasvaneet nuoret, jotka ymmärtävät tästä ajasta ja sen sydänäänistä paljon enemmän kuin minä.
Kirkon kannalta ei ole ongelmallista vain nuorten vähäinen määrä hallintoelimissä vaan etenkin se, ettei nuorilla ole ollut viime aikoina esittää selkeitä vaihtoehtoja.
— Toivoisin nuorten ajavan asioita, jotka eivät kohdistu vain heihin itseensä vaan esimerkiksi vaihtoehtoiseen elämäntapaan, kirkon varojen käyttöön, lähetystyöhön tai kirkon kansainväliseen apuun.
— Näen kuitenkin myös toivon merkkejä monissa paikoissa, kuten Kirkon Ulkomaanavun Changemakers-verkostossa ja seurakuntien upeissa, tuoreissa työntekijöissä, joita meillä Korsossakin on. Iloitsen siitä, että aina nousee nuoria kristittyjä, jotka kantavat kristinuskon sanomaa voimakkaasti eteenpäin.
Huutavan äänet erämaassa
Kari Pekka Kinnunen arvelee, että 1990-luvun lamaa seuranneet seesteisemmät vuodet vaikuttivat kirkon radikaalin sanoman muuttumiseen mauttomammaksi, hajuttomammaksi ja värittömämmäksi.
— Uudenlaiset äänenpainot tulevat todennäköisesti taas kuuluville, kun kirkko joutuu ahtaammalle. Kristityt voisivat olla suunnannäyttäjiä ja puhua yhteisestä eettisestä vastuustamme sekä köyhien auttamisesta niin kansainvälisellä kuin kotimaisellakin tasolla.
— Maahanmuuttokeskustelussa puhaltaa kylmä talvipuhuri. Siinäkin kirkon edustajat voisivat olla ”huutavan ääniä erämaassa” ja viedä keskustelua eteenpäin, Kinnunen visioi.
Hänellä on tämän vuoden ajan käytössään iso saarnastuoli. Kari Pekka Kinnunen pitää joka toinen torstaiaamu Yle Radio1 -kanavalla aamuhartauden, jossa tuoreet uutiset ja yhteiskunnalliset keskustelut yhdistyvät kirkkovuoden teemoihin.
— Nautin puhumisesta ja saarnaamisesta. Olen tumpelo käsistäni enkä osaa tehdä taidetta, mutta maalaan mielelläni sanoilla, tykkään kertoa juttuja ja vaikuttaa puhumalla.
Mielipiteitä miehellä riittää edelleen. Yksinomaan Facebookissa Kinnunen tukee kymmeniä eri tahoja kirkollisista ja yhteiskunnallisista hyväntekijöistä Turun Buddhalaistemppelin Solidaarisuusryhmään ja maksuttoman koulutuksen ajajista Postmodernin tekotaiteen ystäviin.
Hän vastustaa homofobiaa, rasismia ja sovinismia.
Taide on pyhän sisar
Kirkon kuvioista tutut työtoverit luonnehtivat Kari Pekka Kinnusta aikaansaavaksi, laajalti verkostoituneeksi ja työorientoituneeksi vaikuttajapersoonaksi, joka jättää mieluusti kädenjälkensä sinne, missä milloinkin toimii.
Kirkkoherra on testannut uusia ajatuksia ja toimintatapoja esimerkiksi bibliodraaman keinoja hyödyntäneissä saarnoissaan.
— Kirkossa on ollut vahva perinne siihen, että ihmiset asettuvat tiettyihin, aika jäykkiin rooleihin. Olen halunnut rikkoa senkin tradition.
— Bibliodraaman oppien mukaisesti olen saarnoissani pyytänyt kuulijoita samaistumaan johonkin raamatuntekstissä olevaan hahmoon ja ratkaisemaan sen ongelmia. Seurakuntalaiset ovat eläytyneet rooleihinsa evankeliumin hengen mukaisesti, ja olen ollut aina kosketettu siitä, mitä he ovat roolihahmojensa kautta sanoneet.
— Kirkossa on uskallettava käyttää monipuolisen musiikin, draamallisen ilmaisun, runouden ja muidenkin taiteenlajien keinoja, jotta evankeliumi voitaisiin välittää kokemuksellisesti ja koskettavasti.
Korson seurakunta on ollut Kinnusen kirkkoherrakaudella tunnettu järjestämistään taidenäyttelyistä.
— Taiteilijat etsivät näyttelymahdollisuuksia, seurakunta tarjoaa tilat. Kaikki voittavat. Ainakin minua moni taideteos on koskettanut ja olen nauttinut näyttelyistämme valtavasti. Mottonamme on ollut: ”Taide on pyhän sisar.”
Merkittävimmän musiikillisen panoksensa Kinnunen antoi teologian ylioppilaana työskennellessään Nuorten Keskuksessa. Hän kokosi Nuoren seurakunnan veisukirjan ensimmäisen laitoksen ja valitsi siihen negrospirituaalit, virret ja hengelliset laulut. ”Punainen kirja” meni heti kuin kuumille kiville.
Armon ja alatien teologi
Kari Pekka Kinnunen käy körttiläisten herättäjäjuhlilla ja seuroissa. Siellä kuulee ”suurenmoista armonjulistusta”.
— Kannatan armon ja ”alatien” teologiaa. Uskon Kristuksen olevan paljon armollisempi kuin me voimme kuvitellakaan kaikissa kilvoittelu- ja pyhitysvaatimuksissamme. Kristus laskeutui todellisuuteemme, ja hän kulkee rinnallamme rohkaisijana ja tiennäyttäjänä.
Kinnunen siteeraa laulun sanoja: ”Niin alhaalla kenkään ei kulje, ettei siellä Jeesus ois.”
— Työtoverini Kimmo Saares käyttää termiä ”holtiton armo”. Ihmisen näkökulmasta Jumalan käsittämättömässä armossa ei ole mitään tolkkua. Siihen voi vain turvautua. Armo menee yli käsityskyvyn rajojen. Se tarkoittaa Jumalan totaalista asettumista ihmisen puolelle.
Kinnusen mukaan armon julistus on kirkon varsinainen aarre.
— Siihen liittyy aina haaste asettua heikomman rinnalle ja puolustajaksi ja ajatella toisen asemasta lähtien, mikä hänelle on parasta.
— Kristinuskon perussanoma pyörii varsin yksinkertaisten juttujen ympärillä: holtiton armo, usko ja lähimmäisenrakkaus. Tähän olen teologina päätynyt, summaa Korson kirkkoherra Kari Pekka Kinnunen.
Kari Pekka Kinnusen lähtösaarna su 3.4. klo 10 Korson kirkossa
Jaa tämä artikkeli: