Viljo Ryynäsellä on omakohtaista kokemusta sodasta talvikaudelta 1943–44. Kuva: Paula Lehto

90-vuotias Viljo Ryynänen on sotaveteraani nuoresta päästä

Itsenäisyyspäivän lähestyessä Viljo Ryynänen muistelee kenttävartiolinjan partiointia.

• 01.12.2015 11:50
• Ulla-Maija Vilmi

– Viime sotien veteraanien ja heidän järjestöjensä toiminta on supistunut melkoisesti, toteaa sotaveteraani Viljo Ryynänen.

– Väki on vähentynyt kuoleman kautta ja myös siksi, että entistä useampi jää kotiin. Ei enää jakseta tulla yhteisiin tapaamisiin. Se on toisaalta aika ymmärrettävää. Veteraanien joukossa minä kuulun nuorimpiin, ja minäkin olen 90-vuotias, Ryynänen jatkaa.

Vuonna 1925 syntyneellä miehellä on omakohtaista kokemusta sodasta talvikaudelta 1943–44.

– Ennen rintamalle lähtöä oli puolen vuoden koulutus. Sen jälkeen tuli siirto Rukajärven suunnalle. Siellä annettiin kovaa koulutusta sodankäyntiin talvioloissa.

Seuraava siirto tuli Kuhmon suunnalle. Siellä oli kenttävartiolinja, jonka varrella oli useita 40–50 miehen vahvuisia kenttävartioita. Jatkosodan loppuvaiheessa työpiste oli Kuivajärvellä.

– Se oli pohjoisin kenttävartio, jossa oli suomalaisia. Pohjoisempana vartioivat saksalaiset joukot. Emme olleet tekemisissä saksalaisten kanssa. Varmuuden vuoksi meillä oli kuitenkin myös saksankieliset tunnussanat.

Kaikki sisarukset säästyivät

Tiedonkulku oli aivan toisenlaista kuin nykyään. Niinpä suomalaisten partioiden piti liikkua ennalta sovitun ohjelman mukaisesti, jotta ne pystyivät maastossa kohtaamaan toisensa ja välittämään tietoja vartiosta toiseen.

– Partiossa oli kolmesta viiteen miestä. Metsässä kuljettiin varovaisesti. Venäläiset liikkuivat suuremmissa partioissa, joista jäi helpommin jälkiä maastoon. Jäljistä piti päätellä, minne päin partio oli matkalla.
 

Varsinaisia taisteluita ei käyty. Tosin yksi suomalaispartio tuhoutui kokonaan ja partiosotilaita haavoittui miinoihin.

– Minua kuusi vuotta vanhempi veljeni oli sodassa yhteen menoon viisi vuotta. Hyökkäysvaiheessa hän oli kärkijoukoissa, tulenjohtajana.

– Sodissa oli vielä toinenkin veljeni. Hän oli suorittanut asevelvollisuutensa 1930-luvulla ja osallistunut linnoitustöihin ennen sotia. Sisaremme oli lottana Lieksassa. Me kaikki säilyimme terveinä.

"Ihminen toipuu, kun pääsee elämään rauhassa"

Sodan päättyessä Ryynänen palasi maatalous- ja metsätöihin.

– Ihminen toipuu, kun pääsee elämään rauhassa, hän vakuuttaa.

Hän kouluttautui pian agrologiksi. Työn ohella suorittamansa ylioppilastutkinnon jälkeen hän jatkoi opintojaan yliopistossa. Hän päätyi professoriksi maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan.

Eläkkeelle jäätyään Viljo Ryynänen on ollut aktiivinen sotaveteraani parinkymmenen vuoden ajan.

– Itävantaalaiset sotaveteraanit ovat kokoontuneet joka kuukausi seurakunnan tiloissa Tikkurilassa. Myös hallituksemme on kokoontunut siellä. Myös vaimoni Irma on ollut mukana toiminnassa emäntänä, kertoo Ryynänen, joka tätä nykyä hoitaa tiedotusta.

Järjestö ja sen jäsenet ovat perinteisesti osallistuneet itsenäisyyspäivän viettoon ja sen järjestelyihin Vantaalla.

– Itsenäisyyspäivän perinteisiin kuuluu lipunnosto aamulla, juhlajumalanpalvelus Pyhän Laurin kirkossa sekä seppelten lasku sankarihaudoille.

Kotonaan Ryynäset sytyttävät kynttilät ikkunalaudoille.