Eettisiä valintoja. Timo Korhosen mukaan dokumenttielokuvan ohjaajalle on tärkeää, että päähenkilö tunnistaa valmiista työstä itsensä.
Ääni äänettömille
Rankkaa elämäntilannetta kuvaava dokumenttielokuva voi muuttaa yhteiskuntaa parempaan suuntaan, arvelee Timo Korhonen.
Teksti Marjo Kytöharju
Kuva Sirpa Päivinen
Mieleenpainuvan dokumenttielokuvan jälkeen on ihmetyttänyt, miten ohjaaja on päässyt niin lähelle kuvattaviaan. Tätä ja muita dokumenttien tekemiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä käsittelee Timo Korhonen tuoreessa väitöskirjassaan Hyvän reunalla .
– Väitöskirjan tekeminen sai alkunsa itseäni työssä askarruttaneista kysymyksistä. Dokumentin tekeminen kun antaa ohjaajalle oikeuden tutustua ihmisiin ja heidän todellisuuteensa päästessään heidän työ- ja olohuoneisiinsa, sanoo vuosia dokumenttielokuvia ohjannut ja tuottanut Korhonen.
Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvausta opiskellut Korhonen tutustui elokuva-alaan avustavien tehtävien kautta. Ensimmäisen lyhytelokuvansa hän ohjasi 22-vuotiaana, kun hänen ystävänsä kuoli pudottuaan jäälle riippuliitimellä.
– Kirjoitin käsikirjoituksen ystäväni kuoleman aiheuttamista tuntemuksista. Olin siitä lähtien koukussa elokuvan tekemiseen. Tein sitten muun muassa elokuvia Yhteisvastuukeräykselle, kunnes vastaan alkoi tulla varsinaisten dokumenttielokuvien aiheiksi sopivia tarinoita.
Fiktiivinen elokuva perustuu tiukkaan käsikirjoitukseen, mutta dokumenttielokuvan ohjaaja harvoin tietää tarkasti etukäteen, millainen tarina filmille on syntymässä. Korhosen mukaan ohjaaja voi silti tehdä valintoja ja rakentaa esimerkiksi tarinan, jossa päähenkilö kulkee kohti vapauttaan.
– Kuvausvaiheessa ei juuri keskustella tekemisen etiikasta, mutta on tärkeää, että päähenkilö tunnistaa valmiista elokuvasta itsensä. Alan tekijät ovat alkaneet keskustella yhä enemmän eettisistä kysymyksistä. Osaksi se johtuu siitä, että teosten näkökulma on painottunut entistä enemmän yksilöpäähenkilöihin.
Tekijälähtöisessä tutkimuksessa Timo Korhosella oli hyötyä siitä, että hän tunsi koko dokumenttielokuvan työprosessin. Korhonen keskittyi väitöskirjassaan 13 dokumenttiohjaajan vuosina 1992–2008 ohjaamaan 40 elokuvaan, joissa oli käytetty menetelmänä eri elämäntilanteissa olevien henkilöiden havainnointia. Yhtenä kysymyksenä nousi esiin se, miten eettistä on henkilöiden tarkkailu kameran takaa varsinkin kiperässä tilanteessa.
– Menettely on siinä mielessä oikeutettua, että näin väline voi vaikuttaa asioihin laajemmin, saada aikaan vaikkapa lainmuutoksen. Kuvatessa saattaa kuitenkin syntyä pirullisia hetkiä, kuten John Websterin intialaisten prostituoitujen elämästä kertovassa Valon ja varjon huoneissa .
– Dokumentti vaikuttaa usein päähenkilön omaan elämään, kun hänelle annetaan peili, mistä katsoa sitä. Tekijälle taas tuo erityistä vastuuta se, että dokumentin henkilö joutuu jatkamaan elämäänsä joskus suurellakin julkisuudella merkittynä, Korhonen juttelee sanojaan punniten.
Korhonen myöntää, että kyseessä on varsin erikoinen taidemuoto, koska se käyttää hyväksi toisten ihmisten elämää. Esimerkiksi elokuvaohjaaja Krysztof Kiéslowski siirtyi fiktion puolelle, koska häntä alkoi häiritä ajatus taiteen tekemisestä ”lihaa ja verta pensselissä”.
Suomalaisissa havainnoivissa dokumenttielokuvissa korostuu Korhosen mukaan hyve-eettinen lähtökohta. Ne myös etenevät yllättävän usein saman kaavan mukaisesti: vähäväkiset saavat puhua, annetaan ääni äänettömille, ja tarinassa kuljetaan kohti parempaa elämää.
Korhonen yllättyi kuitenkin erityisesti huomiosta, että dokumentteja oli tehty eniten suurimmilla muuttoalueilla Uudellamaalla ja Kainuussa.
– Sosiologiystäväni mielestä se on hieno tulos, koska se osoittaa suomalaisten dokumenttiohjaajien tunnistavan yhteiskunnan murroskohdat.
Nykyään Timo Korhonen työskentelee Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksen AVEKin tuotantoneuvojana.
– On hienoa olla tukemassa nuoria tekijöitä ja heidän ideoidensa kasvua elokuvaksi. Toisaalta tuntuu raskaalta, kun usein joutuu sanomaan ei hyvillekin ideoille. Rahaa on niin vähän.
Viime vuonna AVEKiin tuli hakemuksia ennätysmäärä, mutta vain 25 prosentille voitiin antaa rahoitustukea. Tänä vuonna tilanne on vielä vaikeampi. Tämä johtuu muun muassa siitä, että digitaalisista videotallentimista kertyvät ohjelmien kopioinnin mahdollistavat hyvitysmaksut ovat pienentyneet.
Rahoituskuviot harmittavat Korhosta, koska suomalaiset sekä muut pohjoismaiset dokumenttielokuvat ovat menestyneet hyvin myös maailmalla.
Aikoinaan myös teologian maisteriksi opiskellut elokuvamies pohtii, voisiko pohjoismaisissa dokumenteissa näkyvän arjen arvostuksen ja kuvaamisen taustalla olla se, miten Martti Luther jätti luostarin ja alkoi elää tavallista arkea.
– Onko luterilainen maailmantulkinta niin syvällä, että se läpäisee kulttuurin joka nurkan?
Timo Korhonen: Hyvän reunalla – Dokumenttielokuva ja välittämisen etiikka. Aalto ARTS Books ja Musta Taide 2013.
Jaa tämä artikkeli: