Jos Hadiya Khwajazadeh saisi päättää, hän ei pitäisi lomaa ollenkaan, sillä silloin aika käy pitkäksi. – Pidän raskaan työn tekemisestä. Mutta Suomessa on pakko pitää lomaa. Kuva: Esko Jämsä

Afganistanilainen suntio nauttii Suomen vapaudesta

Kun Hadiya Khwajazadeh pakeni Afganistanista, hän tuskin ajatteli päätyvänsä töihin helsinkiläiseen kirkkoon. Lauantaina hän kattaa Huopalahden kirkolle afganistanilaisen brunssin.

• 25.10.2016 13:10
• Saila Keskiaho

Kaikki mahtuu pieneen henkilöautoon, ihan kaikki, vaikka kierrettävänä on iso tukkukauppa ja afganistanilaista ruokaa myyvä liike. Auton kyydissä istuvat Huopalahden kirkon suntio Hadiya Khwajazadeh ja hänen miehensä. He ostavat, kuskaavat, kokkaavat, kattavat ja tiskaavat. Uurastuksen tuloksena syntyy lauantaibrunssi, josta nautitaan Huopalahden kirkolla ensi lauantaina.

Brunssille on kuljettu pitkä tie. Hadiya Khwajazadeh syntyi afganistanilaiseen perheeseen, opiskeli matematiikan ja historian opettajaksi, meni naimisiin ja sai kolme poikaa. Opettajantyö ja omakotitalo jäivät, kun sodat eivät lakanneet repimästä Afganistania. Mies oli vankilassa ja tuli myöhemmin perässä, ensin Pakistaniin, sitten Suomeen.

Pakistanissa Khwajazadehin käteen osui Raamattu.

– Koin sydämessäni, että Jumala on antanut minulle uskon lahjan. Näytin Raamattua miehellenikin, ja hänelle sopi, että vaihdamme uskontoa.

Khwajazadeh kastettiin Pakistanissa. Pappi ei antanut virallista kastetodistusta, sillä hän pelkäsi joutuvansa vankilaan. Suomessa Khwajazadeh kävi rippikoulun.

– Perheemme ovat muslimeja. Miehen vanhemmat eivät tiedä asiasta, kun taas minun vanhempani eivät sanoneet mitään. Meidän kulttuurissamme vanhemmat eivät enää ota kantaa naimisissa olevan naisen asioihin, ne kuuluvat hänen miehelleen.
 

Brunssilla tarjolla juhlaruokaa

Kun afganistanilainen perhe juhlii, pöytä katetaan koreaksi. Erityistä juhlaherkkua ovat erilaiset taikinaan leivotut ruoat. Taikinan sisään voidaan sujauttaa esimerkiksi lihaa ja papuja.

Huopalahden kirkon lauantaibrunssillekin Hadiya Khwajazadeh laittaa juhlaruokaa: lihakastiketta, riisiä ja pinaattisalaattia.

– Jälkiruoka on vielä salaisuus, Khwajazadeh nauraa.
 

Omassa keittiössään Khwajazadeh kokkaa afganistanilaisittain. Synnyinmaan maut syntyvät helposti: pääkaupunkiseutu on väärällään kauppoja, joista löytyvät oikeanlaiset mausteet ja riisit.

Ruokaa saakin olla laittamassa, sillä perheeseen kuuluu monta urheilijaa. Yksi heistä pääsi vastikään palkintosijoille kehonrakennuskisoissa. Khwajazadeh kaivaa puhelimestaan kuvan ja on avoimen ylpeä pojastaan.
 

Kiitollinen suntion työstä

Suomeen tultuaan Hadiya Khwajazadeh opiskeli pari vuotta suomen kieltä ja kouluttautui sitten ammattikoulussa kokiksi. Perheeseen syntyi pieni tyttökin.

Töitä avautui siivoojana ja keikkailevana keittiöapulaisena, kunnes Khwajazadeh pääsi tekemään suntiona työpätkän Huopalahteen. Sijaisuudet seurasivat toisiaan ja lopulta Khwajazadeh vakinaistettiin.
 

Suntio on kirkon selkä, Khwajazadeh sanoo. Ammatinvaihto sopii työnteon ystävälle.

– Aina kun tulen aamulla töihin, istun hetkeksi kirkkoon ja kiitän Jumalaa.

Pakolaisuus on hajottanut perheen pitkin maailmaa. Äiti asuu pikkuveljen kanssa Islamabadissa Pakistanissa, muut sisarukset pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa. Skype välkkyy ja puhelinlangat laulavat, kun perhe pitää yhteyttä etäisyyksien päähän.

– Jos totta puhutaan, minulla ei ole ikävä Afganistaniin. Kun katson uutisia, näen, kuinka talot ovat rikki ja ihmisiä kuolee.
 

Valinnan vapaus kiehtoo

Suomessa puhuttelee elämisen vapaus.

– Omassa maassani en saisi mennä kirkkoon. Täällä saan. Afganistanissa ei ole helppoa vaihtaa uskontoa.

Kun Hadiya Khwajazadeh meni naimisiin miehensä kanssa, hän ei valinnut puolisoaan itse. Hänen vanhempansa tekivät valinnan eikä siihen ollut nokan koputtamista.

– Omat lapseni saavat valita itse. He saavat mennä naimisiin tai elää avoliitossa kenen kanssa vain. Minulla on kaksi miniää, toinen heistä on saksalainen.

Saksassa ja Ranskassa Khwajazadeh on törmännyt vihamielisiin asenteisiin.

– Ulkomaalaisia pelätään kuin eläimiä. Pariisissa minulle sanottiin liikennevälineessä: mene pois, miksi sinä siinä istut, sinä et kuulu tänne.

Sellaista ei ole Khwajazadehin Suomessa.

– Suomessa kaikki ovat ystävällisiä. Kaikilla on sydän auki ja kaikki sanovat: tervetuloa.