Aika vie, ihminen yrittää kestää
Sota, valta ja nälkä ovat väkeviä voimia. Ne muuttavat ihmistä, joskus jopa tuhoavat ihmisen hänessä.
Teksti Marja Kuparinen
KIRJA Kirjassaan Dora, Dora Heidi Köngäs vie lukijan Lappiin viiman ja tuiskun keskelle. Jouluna 1943 Hitlerin varusteluministeri Albert Speer matkusti Suomeen tarkistaakseen, miten Petsamon nikkelikaivoksella ja leireillä sujuu.
Eletään aikaa, jolloin Saksan voittokulku on tyrehtynyt Stalingradin tappioon. Epäilykset sodan lopputuloksesta vahvistuvat. Samaan aikaan Führer odottaa uutta täsmäasetta, joka toisi voiton. Speer tietää, ettei aika riitä, vaikka mitä tekisi.
Dora, Dora -kirjan nimi viittaa Harz-vuoriston kalliolouhokseen, johon rakennetaan uutta rakettitehdasta. Koodinimen Dora saanutta hanketta toteutetaan maan alla. Työvoimaa tuodaan valloitetuista maista helvetillisiin oloihin, joissa ihmisyydellä ei ole enää mitään arvoa.
Lapissa Speerin autokolonnassa matkaavat kirjan kertojat: Speer, hänen sihteerinsä, viihdytystehtäviin määrätty taikuri ja suomalainen tulkki. Vuoron perään he kertovat, mitä tapahtuu matkalla kaiken lumen keskellä. Ennen muuta heidän ajatuksensa kiertyvät laajemminkin elettyyn elämään. Kolmas valtakunta on koko ajan läsnä, samoin ihmisten omat kätketyt ”kuilut”.
Köngäs kirjoittaa napakasti ja taidolla. Kiinnostavin hahmo on ilman muuta Speer. Hitlerin avulla hän on saanut suuren vallan. Suhde Führeriin on myös eroottissävyinen. Speer toteutuu Hitlerissä, tämä taas alistuu yksityisissä sanallisissa leikeissä.
Sihteerin kohdalla paljastuu pätevä ihminen, joka tuntee Hitlerin antaneen hänen elämälleen merkityksen ja tarkoituksen. Sen jatkoa on itsehillintä ja ehdoton lojaalisuus Speerille.
Taikuri on neljännesjuutalainen, sitkeä selviytyjä, joka varoo visusti puheitaan ja tyytyy hiomaan sorminäppäryyttään. Hän on niitä, joiden kannattaa täysin ”vallattomina” sulkea silmänsä ja korvansa.
Suomalainen tulkki taas on herkkä nuori mies, joka tarkkailee ja näkee paljon. Hän tietää, kuinka ohutta jo tässä vaiheessa on innostus aseveljeyteen – kunhan nyt edes itse selviäisi hengissä ja ehtisi hiukan elääkin.
Vallan ja vaikenemisen seuraukset tulevat ilmi, erityisesti vaikenemisen tuhoisa vaikutus ihmiseen.
KIRJA Aki Ollikaisen Nälkävuosi on harvinaisen hallittu ja vaikuttava esikoisromaani suurista nälkävuosista 1866–68. Silloin kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä.
Kirjan alussa helsinkiläinen lääkäri miettii, onko nälässä kyse siitä, että se karsii kansakunnasta pois heikoimmat niin kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat. Samantapaisia tulkintoja kasvavista kerjäläislaumoista antavat muutkin.
Ollikainen kertoo nälän tarinaa sekä yhteiskunnan ylätasolta että erityisesti kaikkein haavoittuvimpien kannalta. Niukka ja kaunis teksti latautuu äärimmilleen, kun vaimo jättää kuolevan miehensä kylmään torppaan ja lähtee kerjuulle, lapsi kuolee, äiti luhistuu ja heikoimpia käytetään härskisti hyväksi. Eihän sitä nyt laihaa jauhovelliä voi ilmaiseksi mökkiin eksyneelle vieraalle tarjota – luonnossa pitää maksaa.
Nälkävuosi tekee vaikutuksen kiihkottomuudellaan. Kun vääryys ja turvattomuus huutavat taivaisiin asti, harkittu niukkuus on äärimmäisen tehokasta. Kluuvin ja Kampin herkkukauppojen hyllyjen välissä kulkiessa on vaikea tajuta, mitä on ollut äärimmäinen köyhyys – eikä siitä edes niin pitkä aika ole.
KIRJA Anna Kortelaisen kirja isoisästään Reino Peltosesta (1906–1968) on tarkkaa, laajaa ja yksityiskohtaista kerrontaa, jossa käytetään hyväksi lähes jokainen häneltä jäänyt kirja, valokuva, kuitti ja lehtileike.
Ei kenenkään maassa kertoo miehestä, joka kasvaa Viipurissa, kokee jo lapsena ensimmäisen sotansa, innostuu punaisessa Viipurissa ja samaistuu loppuiäkseen työväen aatteeseen, lumoutuu musiikista, löytää siitä ammatin, kasvaa sodanvastaiseksi rauhan mieheksi, huolehtii tyttärestään ja jättää hänet aikuisuuden kynnyksellä, muuttaa Ruotsiin ja kuolee siellä.
Isoisän tarinaa kokoava tyttären tytär laskee aikanaan punaisia ruusuja muistomerkittömälle haudalle.
Kortelainen on taitava luomaan ajankuvaa arjen kautta. On nautittavaa kulkea hänen kanssaan Viipurin ja Amurin ahtaissa asunnoissa ja ihmetellä tapaa, jolla valloitetussa Äänislinnassa rakennettiin uutta Suomea. Jakso Äänislinnassa onkin yksi kirjan kiinnostavimpia, samoin Peltosen kokemukset työvelvollisena jatkosodan loppupuolella.
Peltosen ja lähisukulaisten kautta avautuu Suomen muuttuva aateilmasto kiehtovina, ihmisen kokoisina annoksina. Kun tätä historiaa lukee, alkaa taas kerran miettiä, miten turvattua elämä nyt on kaikista narinoista huolimatta.
Ei kenenkään maassa on lähelle tulevaa ”pientä” historiaa, jolle kuitenkin olisi tehnyt terää kohtuullinen aineiston karsinta.
Heidi Köngäs: Dora, Dora.
Otava 2012. 333 s., 34,10 e.
Aki Ollikainen: Nälkävuosi.
Siltala 2012. 141 s., 30 e.
Anna Kortelainen: Ei kenenkään
maassa. Tammi 2012. 620 s., 39,60 e.
Jaa tämä artikkeli: