Vaikka sodista on aikaa seitsemänkymmentä vuotta, ne elävät vahvasti Eeva Tapion ja Olli Vuorion mielessä.
Aikamoinen sukupolvi
Sota mullisti Eeva Tapion ja Olli Vuorion nuoruuden.
Sormi kulkee kuvalta kuvalle. Olli Vuorio, 93, käy läpi sotakaverien kasvoja.
– Kuoli pari vuotta sitten, kaatui, teki sodan jälkeen itsemurhan, kaatui, on täysin erakoitunut kotiinsa, hän luettelee.
Mutta kuvissa ei kuolemaa vielä näy. On kesä ja paljon valoa. Nuorten miesten ilmeet vaihtelevat hämmentyneistä rehvakkaisiin.
Vuorio on harrastanut valokuvaamista läpi elämänsä. Kaikki kuvat on arkistoitu säntillisesti.
– Kannaksella en vielä tiennyt, että kuvaamiseen tarvitaan lupa. Hain sitten myöhemmin Aunuksessa lupaa ja sain sen.
Vuosien kellastama lupalappu on tallessa kuvakansiossa.
Välirauhan aikana koulupenkille
Olli Vuorio on 20-vuotias lyseolainen. Arkadian yhteislyseo on siirtynyt rehtorin johdolla Hietaniemen hautausmaalle lehdettömien puiden suojaan.
On marraskuun viimeinen päivä vuonna 1939 ja talvisota on alkanut. Puolenpäivän maissa rehtori lähettää kaikki kotiin.
– Luonnonhistorian opettaja sanoi vielä koulun ovella: hei sitten, taivaassa tavataan, jos siellä on tilaa!
Talvisodassa Vuorio ei ehdi rintamalle. Kerran se on hilkulla, kun tulee käsky Taipaleenjoelle. Osa jätetään kasarmille santsareiksi, jotka valitaan sukunimen perusteella aakkosten loppupäästä. Siinä joukossa on myös V niin kuin Vuorio.
Vuoden 1940 tammikuussa Vuorio menee Tuusulaan varusmiespalvelukseen talvisodan keskellä. Sitten hän käy aliupseeri- ja reserviupseerikoulut. Välirauhan aikana Vuorio palaa koulunpenkille, osallistuu ylioppilaskirjoituksiin ja jatkaa Sulkavalle armeijaan kesäkuun alussa 1941. Viikko asepalvelukseen astumisen jälkeen syttyy jatkosota.
Sen Vuorio aloittaa joukkueenjohtajana Kannaksella Vuoksenlaaksossa. Sieltä hän jatkaa yhä syvemmälle itään. Välillä hän käy Santahaminassa kadettikoulun. Puolustusvoimain ylipäällikkö Mannerheim kättelee kaikki valmistuneet kadetit.
– Näen yhä silmissäni Mannerheimin kasvot. Niillä oli vanhan miehen isällinen ilme. Varmaan hän mietti, kuinka moni selviää hengissä.
”Täällä voi kuolla”
Sitten Olli Vuorio saa komennon rintamalle Aunuksen Karjalaan. Juhannuksena 1944 joukot vetäytyvät Hämekoskelle ja sieltä edelleen pohjoiseen, jossa Saksan joukot vetäytyvät sotien.
– Kun ensimmäinen oman ryhmän mies kaatui vierelle, menin shokkiin. Tajusin, että täällä voi kuolla. Mutta minulle ei tullut naarmuakaan. Kerran hyökkäyksen keskellä tuntui kuin joku olisi vetänyt manttelin helmasta, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota.
Vasta jälkeenpäin Vuorio näkee, että luoti oli läpäissyt kankaan ja mennyt jalkojen välistä osumatta häneen.
– Ensimmäisenä sotavuonna tapahtui paljon sellaista, mitä ei unohda mutta mitä ei myöskään mielellään muistelisi, Vuorio sanoo hyvin hiljaa.
– Emme me saaneet sodan jälkeen mitään henkistä tukea. Terapiaa ei tunnettu. Moni sortui viinaan tai tappoi itsensä. Toisia auttoivat työ ja perhe.
Lapissa Vuorio ei ehdi nähdä taisteluja, mutta tuhotun Rovaniemen hän näkee.
– Siellä oli ankeaa: ei ollut tarveaineita, oli pimeää ja räntää satoi koko ajan. Kun minut sitten komennettiin Mikkeliin päämajaan, hurrasin.
Pullaa ja perunankuorintaa
Viipuri palaa ilmiliekeissä. 12- vuotias tyttö kantaa vauvankoppaa. Siellä makaa hänen puolivuotias pikkuveljensä. Perhe taivaltaa kohti rautatieasemaa matkustaakseen turvaan nykyisen Suomen puolelle Punkasalmelle.
– Isä jäi Viipuriin, koska hänen potilaansa olivat siellä. Edellisenä iltana me lapset pyysimme, että isä ja äiti soittaisivat vielä kerran viulua ja flyygeliä omassa kodissa, Eeva Tapio, 85, kertoo.
Punkasalmella perhe majoittuu ystävän kesähuvilalle, jonka lämmityksessä ei ole kehumista. Talvisodan talvi on ennätyshyytävä.
– Poltimme koko ajan halkoja ja veljeni hakkasi jatkuvasti lisää. Vauvalta paleltuivat posket, kun oli niin kylmä.
Perheen naiset kutovat kutomasta päästyään.
– Kerran leivoimme pyykkikorillisen pullaa ja veimme ne jäätä pitkin sotilaille.
Tapio saa paikallisesta lottatoimistosta töitä. Hänet passitetaan muonitushommiin siltavahdin mökkiin.
– Hiihdin aamupimeällä töihin ja iltapimeällä takaisin. Työ oli normaalia perunankuorimista ja ruoanlaittoa.
Eeva Tapio muonittaa talvisodan loppuun, vuoden 1940 maaliskuuhun asti.
Pyörryttävät haavat
14-vuotias Eeva on rohkea tyttö, mutta nyt hän pyörtyy. Sotasairaalassa ollaan vaihtamassa siteitä miehelle, jonka koko selkä on palanut.
Ei pikkulotan pitäisi nähdä mitään sellaista, mutta Eeva on vaatinut sitä itse. Jatkosota on syttynyt ja isä toimii Kuusankosken sotasairaalan ylikirurgina. Isän erikoisluvalla Eeva pääsee auttamaan haavoittuneiden hoitamisessa.
– Kannoin pissapulloja, syötin haavoittuneita ja laitoin heille sideharsoja. Räjähtävät luodit olivat vahingoittaneet pahoin muutaman potilaan reisiä. Heti ensimmäisenä päivänä kuoli yksi mies, Eeva Tapio kertoo.
Sairaalassa vietetyt kuusi kuukautta jättävät lähtemättömät jäljet.
– En pitkään aikaan pystynyt puhumaan niistä tapahtumista kenellekään.
Sairaalasta Eeva siirtyy maatöihin suvun tilalle. Veli on rintamalla, jää Koivistolla mottiin mutta tulee viime hetkellä pelastetuksi. Viikkoa myöhemmin hän kaatuu.
– Se oli meille kaikille kauhean raskas isku.
Jatkosodan päätyttyä muu perhe lähtee evakkoon junalla, mutta Eeva Tapio lähtee hevosella matkaan muutaman kyläläisen kanssa nykyisen Suomen puolelle.
– Kerran tulimme kuvankauniin järven rannalle. Silloin yksi miehistä kehotti meitä pesemään kasvot ja kädet järvessä, koska se oli viimeinen Karjalan järvi. Peseydyimme hiljaisuuden vallitessa ja jatkoimme matkaa vaitonaisina.
Majuri ja professori
Olli Vuorio halusi jo pikkupoikana armeijan leipiin.
– Ajattelin, ettei minusta voi muuta tullakaan, kun koulu sujui niin tahmeasti.
Vuorio teki sotilasuraa parikymmentä vuotta mutta siirtyi 1960-luvulla Pukevan palvelukseen. Eläkevuosien sisällöstä kertoo komea järjestöviirien rivi kirjahyllyn päällä.
Luottamustehtävien ohella Vuorio toimi omaishoitajana. Alzheimerin tauti vei vaimon hoitokotiin viime vuonna.
– Olen nyt vasta todella ymmärtänyt, mitä yksinäisyys on.
Ei Vuoriosta uskoisi, että hän täyttää syksyllä 94 vuotta.
– Minulla on yhä pojankasvot!
Eeva Tapio opiskeli sodan jälkeen agronomiksi. Kun nuorin lapsista meni kouluun, Tapio alkoi tehdä väitöskirjaa. Hän hoiti kaksikymmentä vuotta kasvipatologian professuuria. Entiset opiskelijat käyvät yhä kahvittelemassa opettajansa kanssa.
Hänen nuoruutensa ylitse ajoi sota.
– 12-vuotiaasta lähtien minulla ei ole ollut varsinaista nuoruutta. Vaikka vietettiinhän me penkinpainajaisia Kotkassa, pukeuduttiin ja kaikkea. Mutta se olikin vuonna 1945, sodan jälkeen, Eeva Tapio pohtii.
– Olemme me melkoinen sukupolvi.
Talvisodan päättymisen muistotilaisuudet:
- Ti 12.3. klo 12 Korson kirkolla. Ilmoittaudu 8.3. mennessä Irma Jääskeläiselle p. 09 8721 456.
- Ke 13.3. klo 18.30 Myyrmäen kirkolla.
Jaa tämä artikkeli: