Vihollista vastaan. Saraste-leirillä saattoi osallistua myös kaupunkisotaan.
Aina valmiina muutokseen?
Saraste-partioleiri vei kaupungin keskelle metsää. Aktiiviset maahanmuuttajat, urbaanit nuoret ja Pinkkipartio muovaavat yli sata- vuotiasta partioliikettä.
Jump jump jump, tutajaa kangas. Bassot saavat sammalet sykkimään, kun Kreisilaakson dj panee parastaan.
Mistään tavallisesta metsäfestarista ei ole kyse: ollaan Pääkaupunkiseudun Partiolaisten, jatkossa tuttavallisemmin PäPan, Saraste-suurleirillä. Se järjestettiin 30.7.–7.8. Järvien pilkkoma metsämaisema on hämäläis-isänmaallinen, Evon retkeilyalueen helmaa.
Suurleiri-sanassa ei turhaan ole suur-etuliitettä. 4 500 huivikaulaa on kokoontunut tälle paikalle runsaaksi viikoksi.
Veltoille nuorille piti keksiä tekemistä. Se oli yksi syy, joka sai brittiläisen Robert Baden-Powellin (1857–1941) kirjoittamaan pojille suunnatun teoksen Scouting for boys . Se julkaistiin vuonna 1908.
Baden-Powell oli huolissaan brittiläisen imperiumin moraalisesta rappiosta, joksi hän tulkitsi ajan ilmapiiriä. Monien aikalaistensa tavoin Baden-Powell vertasi sitä Rooman valtakunnan tuhoutumiseen.
1900-luvun alussa keskusteltiin myös ”rodullisesta degeneraatiosta”, jonka ajateltiin näkyvän esimerkiksi rikollisuuden ja prostituution lisääntymisenä. Turmion torjunta-aineeksi Baden-Powell tarjoili poikien valjastamista terve- ja erähenkiseen elämään.
Scouting for boys -opaskirja innosti nuoria ja siitä innostuksesta syntyi partioliike. Suomeen partio saapui jo 1910-luvulla.
Partion englanninkielinen nimi scouting tarkoittaa suomeksi vakoilua tai tiedustelua. Kun Intiassa ja Etelä-Afrikassa sotilasuraa tehnyt Robert Baden-Powell suunnitteli partiota, hän hyödynsi brittien siirtomaasodissa kartuttamaansa kokemusta.
Baden-Powell, partiolaisille pelkkä B-P, nosti ohjelmassaan kodin, uskonnon ja isänmaan korkealle. Pääpaino oli ja on retkeilyllä, käsitöillä, luonnontuntemuksella ja luonteen kasvattamisella – siis taidoilla, joista on hyötyä myös sotatilanteessa.
Sotilaallisesta taustasta muistuttaa partiounivormu, jota ei Sarasteen arjessa näy. Ainoat sotisovat liittyvät Kreisilaakson ohjelmassa olevaan kaupunkisotaan.
Sarasteen tilapäiskylä vaatii valtaisan työpanoksen. Leiriä johtavalle Heikki Ahoselle Saraste on ollut muutaman vuoden vapaaehtoistyö, jonka ohessa hän on valmistunut, ollut parissa työpaikassa, saanut lapsen ja alkanut rakentaa omaa kotitaloa.
Toimivan infrastruktuurin salaisuus piilee leiriläisissä itsessään. He rakentavat omat alueensa eli savunsa, joista muodostuu kyliä ja niistä edelleen neljä alaleiriä. Vapaaehtoisesti, kesälomallaan, keskellä metsää.
Aivan kaikkea ei tarvinnut luoda tyhjästä. Alueelle rakennettiin vuoden 2010 valtakunnallista Kilke-suurleiriä varten muun muassa vesi- ja sähköverkko.
– Leiri tarjoaa biohajoavat pesuaineet, jotta ihmiset eivät tuo omia supershine-aineita mukanaan, Ahonen kertoo.
Pesuvesi johdetaan harmaisiin suodatinpömpeleihin ja niistä imeytyskentälle. Kaikki roska lajitellaan ja kierrätetään tarkasti – sekajätteelle on varattu säälittävän pieni astia.
Yli 15-vuotiaita leiriläisiä nakitetaan keittiöihin, joita on yhteensä kahdeksan. Yksi keittiö ruokkii noin 500 ihmistä.
– Kaikki tehdään tuoreista raaka-aineista, tosin perunat tuodaan pilkottuna paikalle.
Maaseutua ei voi tuoda, mutta kaupungin näemmä voi. Urbaani olo näkyy PäPan leirillä ennakkoluulottomuutena ja uuden kokeilemisena, Heikki Ahonen sanoo. Sarasteella asiastaan innostuneet ihmiset ovat saaneet toteuttaa omannäköistään ohjelmaa.
– Ehdotuksia ei torpata siten, että juu, kokeiltiin tätä vuonna -82 eikä se toiminut silloin.
Aivan kaikkea ei metsäänkään haluta päästää.
– Kännykät eivät ole leirillä kiellettyjä – me emme vain tarjoa latausmahdollisuutta niille, Ahonen virnistää.
Erityisesti ohjelma-alue Kreisilaaksossa näkyy partiotradition tuulettaminen. Angry Birds -hahmot saavat kyytiä ja pomppulinna on auki kaikille. Paikalle on tuotu myös kumikanalinko. Se on laite, jolla voi ampua kumisia kanoja. Kyllä, luit oikein.
Kumikana on outo lintu, mutta niin on myös PäPa suhteessa Suomen partiokenttään. Ihan jo ikävuosista alkaen: pääkaupunkiseudulla porukka on nuorempaa kuin muualla.
Sosiaalinen media ja avoin viestintä asettuvat partioon hiljalleen. PäPan vt. piirinjohtaja Anna Munsterhjelm muistelee taannoin aiheuttamaansa kohahdusta.
– Twiittasin piirin jäsenille eräästä kokouksesta. Jotkut olivat järkyttyneitä siitä, että asioita laitetaan nettiin.
Pääkaupunkiseutulaisia Munsterhjelm arvioi muita joustavammiksi, sillä joukkoon mahtuu monenlaista. Maahanmuuttajapartiolaisten määrän kasvusta hän on erityisen iloinen, vaikka monikulttuurisuutta opetellaankin vielä pienin askelin. Lasten kanssa tullaan toimeen, mutta esimerkiksi kielivaikeudet voivat mutkistaa yhteydenpitoa vanhempiin.
– Teemme paljon yhteistyötä eri uskonnollisten yhteisöjen kanssa. Emme odota, että ihmiset tulisivat luoksemme. Järjestämme vanhempainiltoja, jossa kerromme lisää partiosta, Munsterhjelm kertoo.
PäPan arkipäivää on myös seksuaalinen moninaisuus. Yhdysvaltain partiopoikien järjestö Boy Scouts of America on evännyt homoilta pääsyn johtaviin asemiin, mutta PäPan joukot ovat marssineet näkyvästi Helsinki Pride -kulkueessa kesästä 2011 alkaen. Suomessa vaikuttaa myös homojen, lesbojen, bi- ja transsseksuaalien asemaa ajava Pinkkipartio.
Anna Munsterhjelm sijoittaa Suomen partion maailman mittakaavassa liberaaliin laitaan ja PäPan taas Suomen sisällä radikaaliin osastoon.
– Vaikka ei minusta ollut radikaalia mennä Pridelle. Partion peruskirjassa lukee, että liike on avoin kaikille. Halusimme sanoa sen ääneen aikana, jolloin on paljon suvaitsematonta ilmapiiriä.
Päätös Pridelle lähdöstä nostatti soraääniä.
– En haluaisi sanoa näin, mutta maakunnista se palaute ennen kaikkea tuli, Munsterhjelm kertoo.
Suomen partio asettui järjestönä puolustamaan PäPan toimintaa.
– Se, että menimme mukaan Prideen, rohkaisi puhumaan seksuaalisuudesta ilman vaivaantunutta ilmapiiriä, Munsterhjelm uskoo.
Kreisilaakson poluilla noin kymmenvuotias poikajoukko haluaa mittauttaa yhteisen huutonsa desibelimäärän.
– Mä olen solidaarinen vain omalle porukalle! joku huikkaa.
Läheisen kylän salkoon on hinattu siniristilippu. Sellainen on Anna Munsterhjelminkin Lommo-kylällä. Lipunnosto aloittaa jokaisen aamun.
Onko partio nationalistinen, kansallismielinen liike? Robert Baden-Powellille se ainakin oli sitä mitä suurimmassa määrin.
– Nationalismi on tosi huono sana. Enemmänkin se on ylpeyttä omasta kulttuurista. Partiossa kasvetaan maailmankansalaisuuteen, Munsterhjelm määrittelee 2000-luvun partion isänmaasuhteen.
Yksi partion ihanteista on palveleminen. Munsterhjelm kertoo vierastaneensa sanaa, mutta nyt hän tiivistää palveluun partion olemuksen.
– Baden-Powellin idea oli jättää maailma vähän paremmaksi paikaksi, tai ainakin yrittää sitä.
Sen voi tehdä solmimalla kaverin kengännauhat, puuttumalla kiusaamiseen, tekemällä vapaaehtoistyötä – tai lapioimalla kaupunkilaisten autoja kinosten alta, kuten viime talvena.
Anna Munsterhjelmin mielestä partio on hyvä lääke syrjäytymistä ja suvaitsemattomuutta vastaan. Liikkeen pitäisi vielä oppia pitämään ääntä itsestään.
– Partiossa saa mielestäni terveen maailmanmallin. Kaikki ei ole helppoa, työtä täytyy tehdä paljon, mutta kaikenlaista voi myös oppia.
Nykypartio laajentaa isänmaan käsitettä, mutta entä uskonto? Sarasteen leirikirkossa on puusta raa’asti kasattu risti. Entä jos joku ei haluakaan mukaan hartaushetkiin, lauluiltoihin tai leirin huipennukseen, Metallimessuun?
– Partio on lähtökohdiltaan kristillinen nuorisoliike, mutta siihen kuuluu myös toisen vakaumuksen kunnioittaminen, Sarasteella päivystävä pappi Heikki Marjanen muotoilee.
Partiolupauksessa jokainen lupaa rakastaa Jumalaansa. Liikkeessä on myös seurakuntiin sitoutumaton Suomen Vapaa Partioryhmä. Käytännössä paikallisseurakunnan ja partion yhteistyö on tiivistä. Kirkko tukee partiota hengellisessä toiminnassa.
– Uskon, että nuoret kaipaavat muutakin kuin kohellusta. Seurakunta voi tuoda mukanaan mahdollisuuden hiljentyä, Marjanen sanoo.
Leirikirkolle ja metallimessuille on järjestetty uskonnoton vaihtoehto, hiljaisuuden polku. Sen alkupäässä tosin on hiljaisuuden maja, jonka seinillä on rukousalttareita ja ikoneita.
– Kun tuolla päälavalla on metallimessu, koko alue raikaa. Ei täällä hiljaisuuden polulla ole silloin kovin hiljaista, Marjanen myöntää.
– Jos joku haluaa tunnustuksettoman leirin, erottelu voi olla vähän hankalaa.
Kristinusko ei ole nykyään partion ainoa uskontovaihtoehto. Viikkoa ennen Sarastetta Evolla järjestettiin kansainvälinen Roverway-leiri. Sinne tuli partiolaisia muun muassa Senegalista, jonka valtauskonto on islam. Leirikeittiöt pitivät ruokaa kuumana iltayhteentoista asti. Näin myös päivisin paastoavat, ramadaniaan viettävät partiolaiset saivat murua rinnan alle.
Jump jump jump, nyt jo etäämpää. Hiljaisuuden polulla mustikanvarpu kuuntelee Kreisilaaksosta valuvaa äänimattoa. Perinteisen partiorakentamisen tuotteessa, puisessa keinussa istuessa voi nähdä mäntyjen takaa pilkottavan räikeän pomppulinnan.
Miten Anna Munsterhjelm taas sen sanoittikaan leirin valtatien, Baanan, varrella?
– Partio kuuluu kaikille. Siksi liikkeen on pakko muuttua. Perinteiden kunnioittaminen on eri asia kuin muutosvastarinta.
Jaa tämä artikkeli: