Pistojen kertomaa. Ulla Pohjolan pienikokoisissa kirjontateoksissa riittää katsomista.
Aistien viisaus
Joistakin asioista tietää jo kokemuksesta, että ne singahtavat suoraan herkkään kohtaan. Vaikka en ole kummemmin innostunut Whitney Houstonista, minut pysäyttää Bodyguard-elokuvassa soinut Will Always Love You. Tuo kappale soi jollakin radiokanavalla eräänä syksyisenä aamuna toistakymmentä vuotta sitten, kun matkasin bussilla töihin. Pian sen jälkeen, kun olin istunut työpöytäni ääreen, sain viestin isäni kuolemasta. Siitä pitäen tuo sävelmä on vienyt minut uudestaan tuohon tiettyyn syyskuun päivään riippumatta siitä, missä olen.
Aistien viisautta on hyvä kuunnella. Se vaatii ensin havahtumista, sitten pysähtymistä. Pienet hetket menevät ohi helposti, mutta niistä jää muistijälki, jos sen jäljen ottaa vastaan.
Liki kaksikymmentä vuotta sitten luin lehdestä jutun kuva- ja tekstiilitaiteilija Ulla Pohjolasta. Hämmentyneenä ja jotenkin häikäistyneenä katsoin pikkuisia kirjottuja pukuveistoksia: en ollut koskaan aiemmin tajunnut, mitä kirjomalla voi tehdä. Noin pientä ja hienoa, vakavaa, mutta ei silti synkkää – ei, vaikka aiheena olisi hauta.
Nyt vuosia ja monia näyttelykäyntejä myöhemmin en vieläkään tiedä tarkkaan, mikä Pohjolan kirjontatöissä on se jokin, mikä vetää minua puoleensa kerta toisensa jälkeen. Syyksi ei tunnu riittävän se, että työt ovat hienoja ja taidokkaita. Syy on jossain muualla, syvemmällä.
En löydä vastausta aiheistakaan, en värimaailmasta. Mutta kertaakaan en ole lähtenyt näyttelystä sillä mielellä, että tämä on nyt nähty, ei tätä enää.
Aistit tietävät, kun järki ei tiedä. Monta vuotta sitten ystävän kuoleman jälkeen havahduin tuntoaistini herkistymiseen. Se tuntui erikoiselta ja oudolta, mutta lahjalta yhtä kaikki. Tuota lahjaa koetan edelleen vaalia. Ilahdun joka kerta, kun huomaan, miten sormenpäät nauttivat kahvimukin lämmöstä tai kun jalkapohjaa hivelee auringossa paahtunut kallio.
Ehkä löydän syyn Pohjolan taiteen koskettavuuteen jostain tuntoaistin ja muistikuvieni risteyksestä. Pisto pistolta kirjoen tehdyssä työssä käden kosketus on niin lähellä, että käsi ja ajatus ovat melkein yhtä. Kun keskityn ja pysähdyn, voin työtä koskettamatta tuntea sametin pehmeyden, pienten pistojen rajat ja helmien muodon. Jos syvennyn ja annan aistieni kertoa kerrottavansa, jokainen työ vie minut uudelle matkalle.
Jaa tämä artikkeli: