Äiti ja lapsi
Tältä vuodelta mieleeni on syöpynyt kuva äidistä ja lapsesta. Nuoresta äidistä, tyttärestäni Hannasta, näkyy kuvassa kasvot ja käsi. Hänen vauvastaan, muutaman päivän ikäisestä, on esillä vain viisi pienen pientä sormea. Vauvan sormet ovat äidin etusormen ympärillä, mutta niin lyhyet, etteivät yllä edes yhteen ja niin heikot, etteivät pysty edes puristamaan. Pieni lapsi, vielä täysin isomman ihmisen varassa.
Äidin kasvoilla on vieno hymy, joka kertoo suuresta onnesta, joka vauvan hahmossa on astunut hänen elämäänsä. Tämä lapsi on minulle annettu ja hänestä aion pitää huolta.
Kun sitten parin kuukauden kuluttua sain kastaa tämän vauvan, Ellenin, en voinut olla puhumatta tuosta kuvasta. Niin hyvin se kertoo siitä, mikä on elämässä tärkeää: läheisistä ihmisistä, huolenpidosta, rakkaudesta. Mutta se on myös väkevä vertauskuva siitä, mistä kristinuskossa on kysymys.
Oleellista ei ole se, kuinka vahvoja ja viisaita me pienet ihmiset olemme. Ei se, kuinka lujasti me uskomme, ei se, kuinka voimakkaasti me tartumme meitä väkevämpään käteen ja pidämme siitä kiinni. Oleellista on se, kuinka paljon Jumala meitä rakastaa, kuinka paljon Hän pitää meistä huolta ja kuinka paljon hän on ollut valmis tekemään meidän tähtemme.
Joulun kertomus on suuri kertomus siksi, että se kääntää totutut ajatukset ja järjestykset päälaelleen. Niin paljon on Jumala ihmiseen luottanut, että antoi ainokaisen poikansa nuoren äidin käsivarsille ja uskoi, että tämä pitäisi Hänestä huolta. Siinä on luottamus, ei siinä, että me olisimme luottaneet Häneen, vaan siinä, että Hän on luottanut meihin niin, että on antanut itsensä ja meidät toinen toistemme vastuulle.
Niin paljon on Jumala ihmiseen luottanut, että uskoo meidän näkevän jokaisessa lähimmäisessämme ihmiseksi syntyneen Kristuksen, jotta rakastaisimme häntä kuin itseämme. Että tekisimme ihmisille sen, mitä toivoisimme Jeesuksen tekevän meille.
Kristus syntynyt on, Jeesus syntynyt on.
Seppo Simola, päätoimittaja
seppo.simola@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: