null Äiti ja tytär totuuksien yössä

Kuva: Yehia Eweis. Marja-Leena Kouki ja Sari Mällinen tekevät hienot roolit Bergmanin Syyssonaatissa.

Kuva: Yehia Eweis. Marja-Leena Kouki ja Sari Mällinen tekevät hienot roolit Bergmanin Syyssonaatissa.

Äiti ja tytär totuuksien yössä

Miksi sinä et auta minua ja opasta minua, parahtaa äiti tyttärelleen öisessä pappilassa, jossa vihan ja rakkauden naamiot riisutaan hetkeksi, ja lapsen ja aikuisen roolit sekoittuvat.

Laura Jäntin Teatteri Jurkkaan ohjaama ja sovittama Ingmar Bergmanin Syyssonaatti on viiltävä kehitystarina. Tytär (Sari Mällinen) saa pappilaansa vierailulle kuulun pianistiäitinsä (Marja-Leena Kouki), johon hänellä on vähintäänkin mutkikas suhde. Viime tapaamisesta on kahdeksan vuotta. Seuraa yöllinen keskustelu, jonka tuloksena tytär kasvaa ja äiti väistää, niin kuin hän pakeni kotielämää toistuvasti tyttären lapsuudessa.

Äiti ei vieläkään kestä tyttärensä rakkaudenjanoa eikä sitä, että hänen rakkautensa tuntui tästä tukahduttavalta ja synnytti hiljaa kytevän, surunsekaisen vihan ja voimattoman kaipauksen. Jotta aikuinen tytär tuntisi itsensä tarpeelliseksi, hän on ottanut hoiviinsa sairaan sisarensa. Aviomies on paras ystävä, mutta ei rakastettu. – Ehkä rakkaudesta on niin pahat kokemukset, että ystävyydessä on ihan tarpeeksi?

Jurkan näyttämöllä nähdään taas kerran, että tunne ei tunne aikaa: pikkutytön palvova rakkaus äitiinsä on yhä elävä, mutta sen rinnalla kulkee nyt myös aikuisen naisen tarkkanäköinen suru. Kun saa tarpeeksi monta kertaa tuntea, ettei täytä mittaa, ei luule itsestään liikoja.

Sari Mällinen on roolissaan uskomattoman hieno; hän esittää vaikuttavasti myös sairasta sisartaan. Kun hän taantuu pikkutytöksi, ääni sopertaa kuin vuosien takaa. Kaipaus kuolleen lapsen luo ”vapautettujen tunteiden maahan” liikuttaa ja saa palan kurkkuun.

Äiti kaipasi konserttimatkoillaan kotiin ja kotona ollessaan taas pois. Hän oli sokea, mutta siihenkin oli syynsä. Marja-Leena Kouki saa hyvin esille pianistiäidin haparoivan halun läheisyyteen ja suuren kavahtamisen, kun mahdollisuus siihen avautuu. Läheisyyden hinta olisi totuus, ja se taas on sietämätön ja saa pakenemaan jälleen kerran. Ei ole helppoa myöntää, että oma yritys rakkauteen oli sokea, loukkasi ja tukahdutti, ja viimein syntynyt mielenkiinto tyttäreen murskasi tämän itsetunnon.

Bergmanilaisittain armo lienee sitä, että totuus nähdään edes hetken verran, myönnetään ja jatketaan elämää. Mikään ei muutu siinä, mikä tapahtui, ja toisaalta paljonkin muuttuu: Syyssonaatissa tytär uskaltaa nähdä itsensä ja äitinsä ja rohkenee antamaan nähdylle sanat. Upea esitys.

Ingmar Bergman: Syyssonaatti. Ohjaus Laura Jäntti. Suomen kantaesitys Teatteri Jurkassa 17.9.

Jaa tämä artikkeli: