Äitien vertaistukiryhmässä on puhuttava siitä, mistä vaietaan
Äidit Elina Valkama (vas.) ja Maria Hovinen kuuluivat diakoniatyöntekijä Kirsi Jaakonahon ohjaamaan ryhmään, joka kokoontui Malmilla kanssa kahden kuukauden ajan keskustelemaan äitiyden iloista ja suruista.

Äidit Elina Valkama (vas.) ja Maria Hovinen kuuluivat diakoniatyöntekijä Kirsi Jaakonahon ohjaamaan ryhmään, joka kokoontui Malmilla kanssa kahden kuukauden ajan keskustelemaan äitiyden iloista ja suruista.

Äitien vertaistukiryhmässä on puhuttava siitä, mistä vaietaan

Äitien vertaistukiryhmässä voi päästä onnellisuusmuurin yli, puhumaan myös kipupisteistä. Luottamukselliset keskustelut Malmilla kokoontuneessa ryhmässä paransivat jäsenten itsetuntemusta ja antoivat elämälle uutta suuntaa.

Äidit istuutuvat seurakuntakodin pehmeille nojatuoleille ja alkavat heti jutella. Kahden kuukauden aikana he ovat viikoittaisissa keskusteluissaan tulleet tutuiksi. Ryhmään kuuluu seitsemän naista, mutta kaikki eivät aina pääse paikalle.

Tämä ryhmä on tarkoitettu äideille, jotka kokevat välillä neuvottomuutta, riittämättömyyttä, uupumusta ja syyllisyyttä äitiyteen liittyvissä kysymyksissä. Ryhmässä on tilaisuus tutkia lähemmin omaa itseään ja tutustua kadoksissa oleviin tarpeisiinsa, tunteisiinsa ja toiveisiinsa.

Ryhmän ohjaaja Kirsi Jaakonaho alkaa johdatella keskustelua, jotta jokainen pääsee kertomaan viimeisimmät kuulumiset. Monet ovat väsyneitä, sillä flunssakautena on tullut nukutuksi huonosti.

– Äitiys on mysteeri ja matka, jonka aikana ei tule koskaan valmiiksi. Äidin on hyvä pysähtyä omien tuntemustensa äärelle, Jaakonaho sanoo.
 

Äitiys on mysteeri ja matka, jonka aikana ei tule koskaan valmiiksi.”
Ryhmän ohjaaja Kirsi Jaakonaho

 

Jaakonahon mielestä äitien kannattaa pohtia, rakastanko itseäni, olenko rehellinen itselleni ja ymmärränkö itseäni. Hän halusi koota vertaistukiryhmän, jotta äidit pääsisivät ohjatusti näiden kysymysten äärelle.

Minua ihmetyttää, että vanhemmuuteen liittyvistä ”kielteisistä tunteista” puhutaan itsestäänselvyytenä, mutta vanhempia ei auteta ymmärtämään raastavien tunteidensa ja kauhujensa juuria… Huonoon tilanteeseen ei saa jäädä vellomaan. Se on aikuisen vastuu lapsen kanssa. Ihan aina.

Malmin seurakunnan diakoniatyöntekijä Kirsi Jaakonaho ilahtui, kun hän huomasi, että ryhmäläisillä on motivaatiota puhua. He ovat uskaltaneet puhua asioistaan rehellisesti. Luottamus mahdollisti sen, että omista asioista sai puhua juuri niin paljon tai vähän kuin halusi. Jos kaikesta ei halunnut puhua, ajatuksia oli mahdollista kirjoittaa päiväkirjaan, jota koottiin ryhmän aikana.

On tärkeää puhua vanhempien kanssa äitien ja isien jaksamisesta, heidän kokemastaan avuttomuuden tunteesta ja tuen tarpeesta, joka yllättää monet vanhemmat.

Kun kokoontumiskertoja on enää pari jäljellä, on aika pohtia, millainen matka ryhmässä on käyty tämän parin kuukauden aikana.

– Täällä olen herännyt miettimään, miksi olen läpi elämäni ollut vastuunkantaja, kahden lapsen äiti Elina Valkama pohtii.

Hän on myös huomannut, että äitiyteen ja arkeen voi helposti uppoutua liikaa ja jopa uupua. Sen vuoksi hän onkin alkanut haaveilla viikonloppureissusta, jonne hän menisi aivan yksin.

– Mietin myös, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, hän jatkaa.

Näiden asioiden miettimisen hän näkee ryhmän ansioksi.

Ryhmäläiset ovat päässeet onnellisuusmuurin yli. He eivät yritä pitää kulisseja yllä ja uskotella, että kaikki on kunnossa. He valittelevat väsymistä, riittämättömyyttä ja kertovat riidoista perheenjäsenten kanssa. Muut nyökkäilevät ja joku huudahtaa: ”Noin meilläkin!”

Valkama kertoo ryhmäläisille, että hän on huomannut muutoksen myös muissa äideissä. Eräs ryhmäläinen on hänen mielestään oppinut puhumaan asioistaan rohkeammin ja sanomaan oivaltavia kommentteja.

Maria Hovinen on oppinut arvostamaan enemmän itseään. Hän on aiemmin pyrkinyt kohti täydellisyyttä, jota ei kuitenkaan ole voinut saavuttaa. Hänen ymmärrettyään, että hän on arvokas sellaisena kuin on, elämästä on tullut kevyempi.

– Kun hyväksyy itsensä kokonaisuutena, ei tarvitse murehtia epätäydellisyyttä, Hovinen pohtii.

 

Kun hyväksyy itsensä kokonaisuutena, ei tarvitse murehtia epätäydellisyyttä.”
Äiti Maria Hovinen

 

Äitien keskusteluryhmässä hän koki, että muut ymmärsivät häntä. Hovinen on käynyt muissakin itsetuntemusryhmissä ja lukenut aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hän on opetellut positiivista ajattelua ja harjoitellut päästämään irti ikävistä asioista.

Kun ryhmäkokoontumiset ovat pian ohi, Kirsi Jaakonaho toivoo, että muisto ryhmästä kannattelee.

– Ryhmä voi jäädä pään sisälle elämään. Voitte miettiä, miten tämän asian kertoisitte ryhmäläisille, vaikka emme näkisikään, Jaakonaho rohkaisee.

Seuraavana päivänä Elina Valkamalla on enemmän aikaa kertoa prosessista, jonka ryhmän keskustelut saivat aikaan. Hänellä on pian kymmenvuotias tytär ja puolitoistavuotias poika. Avioeron jälkeen hän eli pitkään tyttärensä kanssa kaksin, kunnes löysi uuden miehen ja sai tämän kanssa pojan.

Äitien ryhmässä toimiminen aloitti hänessä reitin ja antoi sille viitat. Tie on vasta alussa.

– Minun on opittava tunnustamaan oma rajallisuuteni ja tunnustamaan heikkouteni, hän oivalsi.

Valkama on tajunnut, että äidin on huolehdittava itsestään niin hyvin kun pystyy. Se hyödyttää myös lapsia ja puolisoa. Silloin pitää tehdä asioita, jotka tuottavat itselle hyvää oloa. Vain äideille suunnattu ryhmä auttoi häntä huomaamaan, että kyllä puoliso pystyi järjestämään omat työnsä niin, että kykeni hoitamaan lapsia. Kun ryhmätapaamiset päättyvät, omaa aikaa voi ottaa johonkin muuhun.

– Omien toiveiden ja tarpeiden sanoittamista opettelen edelleen, Valkama kertoo. Hän yrittää muistaa, että puoliso ei ole ajatustenlukija ja hänen on rohkeasti kerrottava myös ikävistä tuntemuksistaan.

Väsymys on ollut ja on edelleen yleisnimitys äidin moninaisille tunteille, osin hänelle itselleenkin epäselville ja jäsentymättömille oloille.

Äitiryhmässä pohdittiin usein väsymystä. Väsymys voi aiheuttaa äksyilyä. Valkama tajusi, että jos hän joskus saisi nukutuksi kokonaisen yön, hän ei varmaan olisi niin ärsyyntynyt. Mutta kun väsymystä oli jatkunut puolitoista vuotta, hän oli alkanut pitää itseään märehtijänä, surkuttelijana, huolehtijana ja hermoilijana. Kaikki näytti koko ajan olevan huonommin kuin oikeasti oli.
 

Jostain syystä vasta silloin, kun oli melkein hätä, uskalsin sanoa asian ääneen ja pyytää ulkopuolista apua.”
Äiti Elina Valkama


Lapsiperhearkeen kuuluvat sairastelukierteet ovat myös olleet koettelemus. Viimeisen parin kuukauden aikana Valkaman perheessä oli voimakas vatsatauti ja nuorimmaisella vielä keuhkoputkentulehdus. Yöt olivat rikkonaisia. Silloin väsymys oli todella voimakasta.

– Jostain syystä vasta silloin, kun oli melkein hätä, uskalsin sanoa asian ääneen ja pyytää ulkopuolista apua.

Onnen hetket eivät onneksi vilahda ohi. Elina Valkamasta on mukava nähdä, miten kahdeksan vuoden ikäerosta huolimatta lapset viihtyvät yhdessä. Kun esikoinen on isällään, nuorimmainen on ikävissään. Hän on myös ilahtunut siitä, miten esikoinen on omaksunut hänen kanssaan samat elämänarvot.

– En ole niitä väkisin tuputtanut, mutta ne ovat tulleet esiin, kun keskustelemme.

Nyt on tilaa monenlaiselle äitiydelle, mutta se merkitsee, että äitien on myös pakko pysähtyä tuntemaan itsensä ja saada oma äänensä kuuluville, ainakin itselleen. Miten äiti rakentaa kertomuksen omasta äitiydestään? Mitä selviytymisen tarinaa se kertoo? Miten äitejä voitaisiin tukea enemmän iloon ja yhteyteen?

Myös omia lapsuuden kokemuksia Elina Valkaman tuli käydyksi läpi ryhmäkeskusteluissa. Silloin Valkama havahtui pohtimaan, miksi hänestä on tullut huolehtija. Kun hänen vanhempansa erosivat, hän yhdeksänvuotiaana esikoisena otti vastuuta kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan. Hän huolehti, että kahdessa eri kodissa asuvien sisarusten tavarat kulkeutuivat oikeaan paikkaan.

Valkaman vanhempien ero oli riitaisa. Kun hän itse erosi, hän teki päättäväisesti työtä sen eteen, että he pysyisivät hyvissä väleissä ja jakaisivat vanhemmuuden tuoman vastuun. Siinä onnistuttiin. Hänen ex-puolisonsa tulee mielellään vanhempainiltoihin sekä kevät- ja joulujuhliin. Myös lapsen huoltajuusjärjestelyt toimivat hyvin.

Ohjatussa keskusteluryhmässä toimiminen oli Elina Valkaman mielestä antoisaa, koska se on tarjonnut hengähdyshetken ilman lapsia ja mahdollisuuden jakaa myös niitä kielteisiä tunteita, joista ei ehkä uskaltaisi sanoa ääneen muualla.

– Kuopukseni ollessa kolmikuinen kaipasin kovasti vertaistukea. Sen sijaan, että olisin mennyt mukaan valmiiseen toimintaan, ryhdyin vetämään perhekahvilaa läheisessä leikkipuistossa. Tällaiselle vastuunkantajalle ratkaisuni oli tietysti täysin luonteva, Valkama naurahtaa.

Luulen, että onnellinen äiti on sellainen äiti, joka kykenee surffailemaan monien realiteettien ja ristiriitojen välillä, sietämän niitä uppoamatta niihin. Onnellinen äiti on aika ”online” oman tilanteensa kanssa. Hän osaa pyytää ja ottaa vastaan apua. Hän suuttuu, hermostuu, mutta ei jää kiukun ja ärtymyksen vangiksi vaan pääsee eteenpäin. Hän voi olla onneton, mutta ymmärtää omien ja muiden ihmisten tunteiden erot ja rajat.

Arjen epätäydellisyyden sietoa Valkama on oppinutkin. Eräänä iltana hän paistoi päivälliseksi pinaattilettuja. Esikoinen viihdytti nälkäistä pikkuveljeä. Hänen nälkänsä oli kuitenkin niin voimakas, että lettujen syöminen alkoi sitä mukaa, kun ne valmistuivat. Lapset mussuttivat tyytyväisenä ruokaansa ja seisoivat hellan vieressä. Lattia oli täynnä nuorimmaisen paiskomia ruokailuvälineitä ja astioita.

– Siinä paistopuuhissa katsoin onnellisena lapsiani. On ihanaa, että minulla on heidät.
 

Kursivoidut lainaukset Hannele Törrösen kirjasta Vauvan kanssa vanhemmiksi, selviytymisen ja ilon kirja. Kirjapaja 2015.

 

Jaa tämä artikkeli: