Ajetaan taas, mummi!
Yhdessä leirille. Jääskeläisen pariskunnan mielestä leiri-isovanhempina olo on antoisa tapa olla mukana auttamassa.

Yhdessä leirille. Jääskeläisen pariskunnan mielestä leiri-isovanhempina olo on antoisa tapa olla mukana auttamassa.

Ajetaan taas, mummi!

Marja ja Veli-Pekka Jääskeläinen ovat keväällä menossa jo neljättä kertaa leiri-isovanhemmiksi perheiden suruleirille. Tiedossa on ainakin leikkimistä.

Pekka Kiviranta meitä kysyi isovanhemmiksi suruleirille. Ehkä hän ajatteli, että meillä olisi kokemusta. Olimme niin usein sanoneet, että emme me pääse sinne tai sinne, koska olemme lastenlasten kanssa”, naurahtaa Marja Jääskeläinen.

Viiden eri-ikäisen lapsenlapsen isovanhemmat ovat tehneet työuransa enimmäkseen Kainuussa, mutta kokemusta on kertynyt myös lähetystyöstä Namibiassa ja Senegalissa. Liki viisitoista vuotta sitten pariskunta muutti Otaniemeen ja sujahti mukaan Tapiolan seurakunnan toimintaan.

”Usein sanotaan, että ei vanhemmalla iällä pitäisi muuttaa, koska ystävien saaminen on silloin jo vaikeaa eikä seurakunnan toimintaankaan olisi helppo päästä mukaan. Mutta ei se tuntunut vaikealta. Ehkä meissä on sen verran mustalaisen verta: olemme olleet eri paikoissa ja tottuneet sopeutumaan uusiin paikkoihin”, tuumii Marja Jääskeläinen.

”Emme ole kainuulaisia syntyjään, mutta hyvä siellä oli elää. Espooseen muutettiin, koska lapset perheineen asuvat lähellä”, kertoo Veli-Pekka Jääskeläinen.

Leiri-isovanhemmiksi lähtöä ei tarvinnut ensimmäiselläkään kerralla paljon pohtia.

”Mutta kyllähän se vähän jännitti. Me olemme leirillä vapaaehtoisina eikä meillä ole mitään erityisiä ohjeita tai ohjelmaa. Se tuo vapautta sekä vastuuta”, sanovat Jääskeläiset.

Espoon seurakuntien järjestämät suruleirit on tarkoitettu perheille, joista on kuollut perheenjäsen. Perheenjäsenen kuolemasta voi olla kulunut vain vähän aikaa tai jo useampi kuukausi, ehkä enemmänkin. Vaikka menetyksen kokemus on yhteinen, surun vaihe voi olla erilainen. Siksi ryhmien vetäjiltä ja vapaaehtoisilta vaaditaan tarkkaa korvaa ja silmää.

”Pitää katsoa, kuka tarvitsee vaikkapa ruokapöydässä tai nukutuksessa apua. Kaikki eivät halua vieraan ihmisen apua, ja se on myös hyväksyttävä”, sanoo Marja Jääskeläinen.

”Periaate on se, että lasten ehdoilla mennään ja tehdään sitä, mitä lapset tuntuvat kaipaavan. Leikitään, luetaan, ollaan ulkona, nukutellaan. Usein saan pojista myös saunakavereita”, hymyilee Veli-Pekka Jääskeläinen.

Leirin vapaahetkinä alkaa leiri-isovanhempien työ. Jääskeläiset kertovat, että vaikeiden asioiden käsittelyn väliaikana moni lapsi tuntuu nauttivan siitä, että mukana leirillä on aikuisia leikkimässä.

”Me emme kysele lapsilta mitään heidän menetyksestään, se ei ole meidän asiamme. Me olemme siellä leikkimässä ja auttamassa, jotta myös aikuiset saisivat välillä hengähdystauon.”

Marja Jääskeläinen kertoo pienestä pojasta, jonka kanssa hän vietti pitkät tovit liikennematon äärellä.

”Ajettiin autoilla ja käytiin välillä baarissa ja kaupassa. Kun olimme aikamme olleet kontallaan siinä maton äärellä ja ajaneet kierroksen, poika sanoi, että ajetaan taas. Tuumin, että jos tällä tavalla voin vähän auttaa pientä, niin kontataan sitten vielä.”

Suruleirillä ollaan vaikeiden asioiden äärellä ja murheelliset tapaukset lyövät leimansa myös lapsiin.

”Onhan siellä nähnyt monia niin traagisia kohtaloita, että ne ovat jääneet painamaan pitkäksi aikaa ja tulleet uniinkin. Silloin ei voi tehdä muuta kuin rukoilla niiden ihmisten puolesta. Loppujen lopuksi leireiltä jää silti parhaiten mieleen iloiset ja valoisat tuokiot, niin kuin se pikku poika liikennematon äärellä”, sanoo Marja Jääskeläinen.

Neljännelle leirilleen lähtevät Jääskeläiset kertovat, että kokemus tuo varmuutta, mutta samalla uutta pohdittavaa.

”Kyllä sitä miettii, osasiko olla ja tehdä oikeita ratkaisuja. Joka leiri on kuitenkin aina erilainen, jossa on uudet perheet erilaisine kokemuksineen. Ja voi olla, että aina ei vain onnistu, vaikka parhaansa tekee.”

Jääskeläiset lähtevät leireille mukaan sillä mielellä, että kristityn kuuluu auttaa.

”Kirkon diakoniatyössä ei seurakuntien maallikoille ole jätetty kovinkaan paljon tilaa ja mahdollisuutta auttamiseen. Tämä tuntui hyvältä tavalta”, sanoo Marja Jääskeläinen.

Veli-Pekka Jääskeläinen rohkaisee asiasta kiinnostuneita, että leiri-isovanhempi ei tarvitse mitään erityistaitoja tai kikkoja.

”Kun on omien lastenlasten kanssa totuttu olemaan ja puuhaamaan, niin siinä on kokemusta jo tarpeeksi.”

Jaa tämä artikkeli:


Minuutissa mystikoksi

Villi city